7. syyskuuta 2015

Päivähoitopohdintoja

Tänään se päivä sitten lopulta koitti. Lapsi jäi yksin päiväkotiin. Apua.


Päiväkodin aloitus on ollut tässä tapetilla jo koko viime viikon, kun olimme siellä neljänä päivänä yhdessä tutustumassa. Ensin olimme siellä kahtena päivänä leikkimässä pari tuntia koko perheen voimin. Kolmantena päivänä menimme tytön kanssa kahdestaan aamupalalle ja lähdimme lounaan jälkeen pois. Neljäntenä päivänä oli tarkoitus, että tyttö nukkuisi myös päiväunet päiväkodissa, mutta se ei ihan onnistunut suunnitelmien mukaan, vaan hikinen taisto päättyi tytön erävoittoon. Niinpä päätimme tänään kokeilla, pääsisikö lapsi paremmin päiväkodin rutiineihin kiinni, jos äiti ei olekaan enää mukana vieressä häsläämässä. Aamulla tyttö jäikin hienosti hoitoon, sen kuin sukelsi muiden mukaan käynnissä oleviin leikkeihin ja hyvä kun huomasi lähtöäni. Lähtiessäni ehdin jo miettiä, että mikä tässä meni vikaan, kun kukaan ei itkenytkään? Palatessani iltapäivällä hakemaan tyttöä sain kuulla, että lapsi oli itkenyt ja vastustellut nukkumaanmenoa peräti 45 minuuttia, ennen kuin hänet oli saatu tainnutettua unille. Se siitä kyyneleettömästä ja kitkattomasta aloituksesta sitten.

"Päiväunilla"

Tunteeni päivähoidon aloitusta kohtaan ovat vielä ristiriitaiset. Toisaalta olen luottavainen sen suhteen, että tyttö tulee sopeutumaan päiväkotiin hyvin, onhan hän muutenkin melko joustava tapaus. Hän tulee varmasti viihtymään muiden lasten seurassa, oppimaan uusia taitoja, toimimaan oma-aloitteisemmin, ehkä puheen kehityskin saa vähän vauhtia. Päiväkodin henkilökunta vaikutti ensinäkemältä mukavalta ja lämminhenkiseltä ja tyttö otettiin kivasti vastaan ryhmässä niin aikuisten kuin lastenkin taholta. Päivähoitopäivään on myös mahdutettu yllättävän paljon erilaisia virikkeitä. Tutustumisviikollamme lapset kävivät mm. metsäretkellä, olivat jumppaamassa ja osallistuivat seurakunnan pitämään puuhatuokioon (viimeisimmän kohdan tarpeellisuudesta voidaan tosin olla montaa mieltä). Sitten taas toisaalta on niin monta asiaa, jotka pohdituttavat ja vähän huolestuttavatkin. Osa on ollut mielen päällä jo pidempään, osa niistä taas on sellaisia, joita en olisi edes etukäteen osannut ajatella. En ennen kuin pääsin lapsen siivellä itse näkemään, miten päiväkodin arkea pyöritetään.


Tytön päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä yksitoista lasta, joista nuorin on vähän päälle vuoden ikäinen ja vanhin täyttää pian kolme. Sitä mukaa, kun tuo maaginen kolmen vuoden rajapyykki ylitetään, vapautuu ryhmässä paikka uudelle pikkuiselle. On siis hyvinkin mahdollista, että vuodenvaihteen jälkeen ryhmäkoko kasvaa jopa viiteentoista lapseen, kun seuraavat kaksi ryhmän vanhimmasta päästä olevista lapsista täyttävät vuosia. Henkilökuntaa a.k.a tarhantätejä ryhmässä on nyt kolme. Hyvin usein joku heistä on jossain muualla kuin lasten kanssa: hakemassa tai viemässä ruokakärryä, hoitamassa jotain asiaa, auttamassa toisen ryhmän henkilökuntaa, kahvitauolla, milloin missäkin. Kun henkilökunta saapuu vielä porrastetusti töihin ja luonnollisesti myös lähtee porrastetusti, ollaan hyvin usein siinä tilanteessa, että yhden aikuisen vastuulla on paljon suurempi joukko lapsia kuin tuo lakisääteinen neljä. Siinä saa kyllä olla silmät selässäkin, että ehtii katsoa edes vähän jokaisen perään. Voidaanko siinä kohtaa puhua enää varhaiskasvatuksesta, kun yksi aikuinen yrittää huolehtia kymmenestä alle kolmevuotiaasta? Enemmän se taitaa mennä lastentarhauksen kuin päivähoidon puolelle.

On helppo ymmärtää, että päiväkodissa on oltava selkeät säännöt ja toimintatavat, muuten pakka ei pysy kasassa. Itse kuitenkin hieman hämmästyin sitä, kuinka ohjattua esimerkiksi leikkiminen on. Legoilla leikitään yhdessä paikassa ja autoilla toisessa. Jokaiselle leikkipaikalle mahtuu vain rajattu määrä lapsia ja leikkejä ei saa sekoittaa keskenään. Tällä varmaan pyritään estämään se, etteivät paikat ole heti kaaoksessa ja lapset säntäile sinne tänne, vaan että he keskittyisivät kerralla yhteen asiaan. Omalle lapselle tämä tuntui olevan haastavaa, vaan hän olisi mielellään liikkunut leikistä ja tilasta toiseen. Toinen tyttöä tuskastuttava asia tuntui olevan odottaminen. Kotona pöydästä pääsee pois kun ruoka on syöty ja ulos lähdetään kun vaatteet on saatu päälle. Päiväkodissa pitää tietysti odottaa, että kaikki muutkin ovat syöneet tai pukeneet ennen kuin pääsee jatkamaan muihin touhuihin. Tämä taitaa olla niitä asioita, johon lapsi sopeutuu ajan kanssa. Pidempään päiväkodissa olleita pikkuisia tämä ei tuntunut haittaavan, vaan he odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Aika paljon odottelua päivään kuitenkin mahtuu, sillä tämänikäisten ryhmässä vain harva suoriutuu itsenäisesti vessakäynneistä, pukemisesta tai riisumisesta, vaikka omatoimisuuteen kannustetaankin.


Tietysti tässä vaiheessa mietityttää myös se, kuinka tyttö löytää paikkansa isossa lapsiryhmässä. Saako hän riittävästi huomiota ja läheisyyttä päiväkodissa? Ainakaan tuon neljän päivän aikana, jotka päiväkodissa vietin, en nähnyt kovinkaan montaa kertaa hoitajien esimerkiksi ottavan lapsia syliin. Oma luopumisensa tulee olemaan myös siinä, etten enää tiedäkään tarkasti, mitä kaikkea lapsi on päivän aikana puuhannut. Hoitajilla ei varmastikaan ole resursseja painaa mieleensä jokaisen lapsen päivän kulkua ja sen kommervenkkejä. Kysyessäni miten päivä on mennyt, tulee vastaus todennäköisesti olemaan useimmiten ympäripyöreä "ihan hyvin", ellei sitten ole tapahtunut jotain todella poikkeuksellista. Enää en myöskään ole välttämättä paikalla näkemässä tai kuulemassa, kun tyttö oppii jotain uutta. Joku muu saa nähdä nuo ensimmäiset virstanpylväät eikä välttämättä edes tiedä todistavansa jotain ainutlaatuista.

Meillä on vielä tämä viikko aikaa tehdä pehmeää laskua päiväkotiarkeen. Tyttö on siellä vain lyhyttä päivää ja tarvittaessa voin olla itsekin mukana. Päiväkodin aloitus on kuitenkin jo nyt heijastunut jonkin verran muuhun elämään. Vaikka lapsi onkin aamuisin mielellään lähtenyt hoitoon, on hän ollut iltaisin itkuisempi ja nukkunut öisin levottomasti. Tänä iltana uni ei tahtonut tulla ilman vieressä olevaa vanhempaa, vaikka normaalisti tyttö nukahtaa hienosti itsekseen. Väkisinkin tulee mieleen, että kuinka paljon tässä nyt järkytetään lapsen perusturvallisuutta ja olisikohan sitä hoidon aloitusta ehkä voinut vielä jollain keinolla lykätä. Mutta ei, näillä mennään ja toivotaan, että lapsi sopeutuu nopeasti. Itse yritän sitten ensi viikosta alkaen sopeutua takaisin työelämään. Saako taas sanoa apua?!

2 kommenttia:

  1. olet harvinaisen tarkkasilmäinen vanhempi! Ja uskomattoman tyynesti kirjoitettu. Tämän bloggauksen pitäisi olla jonakin aamuna Hesarin kannessa automainoksen tilalla. "varhaiskasvatuksen" resurssit on lähes nolla, vaikka hoitajilla olisi hyvää tahtoa miten paljon tahansa. Kuitenkin 11 vuoden työkokemuksesta voin sanoa, että 95% lapsista tottuu päivähoitoon, ja niiden lasten päivät menee ihan oikeasti siellä tarhassa "ihan hyvin". Sitten on ne raukat , jotka itkevät ja kärsivät laitoksessa olemisesta kunnes pääsevät koululaitoksen huomaan...
    T. Lastenhoitaja Stadista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Täytyy tosiaan toivoa, että hallituksen kaavailut ryhmäkokojen kasvattamisesta eivät menisi läpi, sen verran niukilla resursseilla päiväkodeissa jo nyt työskennellään. Onneksi meidän neiti näyttää alkukankeuksien jälkeen sopeutuneen kohtalaisen hyvin päivähoitoon, toivotaan että jatkokin sujuu samaan malliin.

      Poista