9. marraskuuta 2015

Isiä ja tyttäriä

Vietimme eilen toista isänpäiväämme. Asiaankuuluvasti aamulla keitettiin kahvit, heräteltiin "nukkuva" isi  herkkuaamiaiselle, annettiin lahjat sekä tytön päiväkodissa askartelema kortti. Vaikka isänpäivä onkin jossain määrin kaupallinen juhlapyhä, on mielestäni ihan oikeutettua, että isilläkin on oma päivänsä, jolloin he ovat keskiössä. Isänpäivän tarkoitus on mm. korostaa isien merkitystä perheen arjessa ja itse koen sen tärkeänä ja juhlistamisen arvoisena asiana. Yhä edelleen nimittäin törmään välillä ajatukseen, että äitien tulisi olla päävastuussa lapsesta ja isä sitten siinä taustalla vähän leikittää jos sille päälle sattuu ja töiltään ehtii. Itse olemme halunneet pyrkiä siihen, että lapsella on kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden roolit saattavat olla jossain määrin erilaiset, mutta kuitenkin yhtä merkittävät. Uskaltaisin väittää, että olemme tässä myös onnistuneet varsin hyvin.

Elämäni ensimmäinen voileipäkakku, se kun sattuu olemaan miehen herkkua

Kun aloimme miehen kanssa lukioikäisenä seurustella, en tietenkään voinut tietää, millainen isä hänestä aikanaan tulisi, jos siis ylipäänsä saisimme lapsia. En tarkkaan muista, missä vaiheessa perheen perustamisesta on ensimmäisiä kertoja keskusteltu edes ajatuksen tasolla, mutta aika pian kävi selväksi, että me molemmat haluaisimme jälkikasvua "sitten aikanaan". Nuorempana mies ei ollut kovin luonteva pikkulasten seurassa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut siitä juurikaan kokemusta. Vuosien kuluessa sukulaiset ja ystävät alkoivat pikku hiljaa perustaa perheitä ja mieskin oppi puuhaamaan pikkuisten kanssa. Kun asia tuli itsellemme ajankohtaiseksi, olin täysin vakuuttunut siitä, että miehestä tulisi mainio isä. Odotusaikana hän ei ollut sitä tyyppiä, joka silittelisi vauvavatsaa ja höpöttelisi illat pitkät tulokkaalle, mutta tiesin hänen silti odottavan innolla perheenlisäystä. En kuitenkaan osannut aavistaa, kuinka nopeasti mies lopulta solahtaisi omaan rooliinsa lapsen synnyttyä. Itse olin kuvitellut olevani ns. luontaista äitityyppiä ja luulin myös olleeni hyvin valmistautunut vanhemmuuteen, mutta kyllä ne kasvukivut ovat lopulta olleet paljon suurempia äidin kuin isän kohdalla. Miehestä on kasvanut juuri sellainen isä, jonka lapselleni toivoisin ja täysin omasta ansiostaan.


Mies on alusta alkaen halunnut ottaa aktiivisen roolin vanhemmuudessa ja viettänyt paljon aikaa tytön kanssa, minkä seurauksena heillä on hyvin lämmin ja läheinen suhde. Mies hoitaa tytön siinä missä minäkin eikä minun ole koskaan tarvinnut miettiä pärjäävätkö he, kun olen ollut omilla menoillani. Mies osaa olla lapsen kanssa myös rennompi eikä hän murehdi lainkaan siinä mittakaavassa lapseen liittyviä asioita, joista minä otan (usein täysin tarpeetonta) stressiä. Tiedän, ettei mieheni pidä lainkaan siitä, että häntä nostetaan jotenkin jalustalle, mutta tässä asiassa hän on ansainnut kaikki mahdolliset kehut ja kunnianosoitukset. En vain yksinkertaisesti keksi, miten mies voisi olla parempi isä tyttärellemme. Hän on läsnä, lämmin ja huolehtiva. Hän ei säästele hellyyttä, syliä ja kauniita sanoja, vaan pitää tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Hän ei kuitenkaan ole liian lepsu, vaan osaa asettaa rajoja ja pitää niistä myös johdonmukaisesti kiinni. Tyttö on aivan isänsä pauloissa ja isän poissaollessa kyselee aina tämän perään. Päiväkodissa askarreltuun korttiin oli löydetty aika kuvaava lausahdus, ainakin meidän perheessä tuo "koukussa isiin" pitää hyvin paikkansa.



Erityisesti ihailen miehessä sitä, että hän aidosti ja oikeasti haluaa viettää aikaa tytön kanssa eikä tee sitä mitenkään velvollisuudentunnosta tai pakon edessä. Toki miehellä on töiden lisäksi omat harrastuksensa ja muut rientonsa, mutta silloin kun hän on kotona, hän jaksaa puuhata tytön kanssa todella innokkaasti. Usein he lähtevät ulos ja käyvät milloin metsäretkellä, milloin keinumassa, satoi tai paistoi. Kaikenlainen fyysinen tekeminen, kuten juokseminen ja hyppiminen, on heille erityisen mieluisaa.Viime päivinä olen saanut nauraa, kun tyttö opettelee punnertamaan isänsä mallia seuraten.


Olen itse kasvanut perheessä, jossa isä teki todella paljon töitä. Pitkien päivien päälle hän jatkoi kotona töitään iltaisin, viikonloppuisin ja usein myös lomilla. Lastenhoito ja arjen pyörittäminen oli monet vuodet lähes kokonaan äitini vastuulla. Minusta ei olisi samanlaiseen rumbaan, ei edes tämän yhden lapsen kanssa, saati sitten jos lapsia olisi kuusi kuten lapsuudenperheessäni. Vaikka oma suhde isääni onkin hyvä siitä huolimatta, ettei häntä juurikaan kotona näkynyt, haluan silti uskoa, että tyttäremme tulee aikanaan arvostamaan sitä, kuinka paljon hänen isänsä on viettänyt aikaa hänen kanssaan. Minä ainakin arvostan sitä suuresti.

4 kommenttia:

  1. Ihana teksti ja kuvamuistoja. <3 Tämä kaikki voisi olla kuin omalta näppikseltäni. Eipä silloin teininä tavatessa ollut perhe edes ajatuksissa, mutta niin hyvä isä hänestä on tullut. Mikä rikkaus se onkaan, kun lapsi voi olla yhtä lailla isänsä kanssa ja on upeaa katsoa, kuinka he ovat kiintyneet toisiinsa. Ja onneksi on työ, joka mahdollistaa isän täyspainoisen läsnäolon. :) Minä olen itse ollut aina isin tyttö ja puuhannut hänen kanssaan paljon, joten senkin takia toivoin, että tytär saisi kokea saman. Hyvä meidän isit (miehet :D)! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Miehestä ja tytöstä löytyy kyllä valtavasti ihania kuvia, huomaa hyvin kumpi meistä vanhemmista tarttuu useammin kameraan. :) Ovat nämä meidän pikkulikat kyllä onnekkaita kun ovat saaneet näin omistautuvat ja hyvät isät, tekee äitienkin elämän paljon helpommaksi. Ja tosiaan, työllä on kyllä iso merkitys siinä, miten paljon aikaa on ylipäänsä mahdollista käyttää lapsen kanssa - yrittäjillä ja reissutyöläisille se aika on huomattavasti rajallisempi.

      Poista
  2. Ihan tuli tippa linssiin tätä lukiessa, hieno teksti! Ja oon ihan samaa mieltä siitä, että niitä isiä, jotka sen isän tontin näin hienosti hoitavat, on syytäkin huomioida. Lisäksi se, että isä on mukana lapsensa elämässä (vieläpä omasta halustaan eikä vain velvollisuudentunnosta), vaikuttaa paljon myös äidin jaksamiseen ja onnellisuuteen.

    Mä oon aina tiennyt Teemusta, että siitä tulee hyvä isä, ja ihan oikeassa olin. Meilläkin se olen ollut minä, jolla on ollut vaikeampaa löytää oma äiti-identiteetti, eikä mustakaan ikinä olisi minkään suurperheen pyörittäjäksi. Hattua nostan kaikille niille, jotka siihen kykenevät!

    Oma isä on aina ollut mulle tosi tärkeä ja läheinen ja vielä aikuisenakin isä on edelleen se peruskallio, johon voi aina turvautua, oli sitten hätä pieni tai suuri. Äitin puheiden mukaan meilläkin isä on ollut paljon töiden vuoksi reissussa silloin, kun me lapset oltiin pieniä (itse en oikeastaan muista niin tarkkaan), mutta siitä huolimatta isäsuhde on muodostunut näin vahvaksi. Nyt omassakin perheessä A:n isä on töiden takia paljon poissa, mutta silti isällä ja lapsella on erittäin läheinen ja vahva suhde.

    En usko, että isäsuhteeseen vaikuttaa kovinkaan paljon se, kuinka paljon aikaa isä ja lapsi keskenään viettävät, vaan juurikin se, millainen se yhteys on silloin, kun yhdessä ollaan. Toisaalta uskon myös, että hyvän isä-lapsi-suhteen kehittymisessä edesauttaa paljon, jos isällä on halua ja mahdollisuus hoitaa lasta jo tämän ollessa ihan pieni. Myöhemmässä vaiheessa isän on varmaan vaikeampi päästä mukaan, jos äiti on "ominut" vauvan hoidon itselleen tai isä ei ole uskaltanut ottaa aktiivista roolia vauvan hoidossa. Sen takia on mun mielestä hyvä, että nyt keskustellaan paljon mm. vanhempainvapaan jakamisesta tasaisemmin äitien ja isien välillä ym.

    Mutta yhteenvetona siis, yhdyn edelliseen kommenttiin: hyvä meidän isit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! Vähän tippa linssissä itsekin tätä kirjoittelin ja erityisesti valkkailin noita kuvia, niin paljon rakkaita muistoja. :)

      Kyllähän se isän rooli ja osallistuminen vaikuttaa tosiaan paljon paitsi lapseen, niin myös äitiin ja hänen hyvinvointiinsa. Niin hienoa kuin äitiys onkin, ainakin mina ahdistuisin jos olisin pääsääntöisesti yksin vastuussa lapsesta enkä saisi tehdä välillä omia juttujani. On paljon helpompaa irrottautua kotiympyröistä, kun voi täysillä luottaa siihen, että mies ja lapsi pärjäävät keskenään.

      Oon samaa mieltä kanssasi siitä, että yhteisen ajan määrä ei välttämättä ole niinkään merkitsevä kuin sen laatu, eli se miten sitä aikaa vietetään yhdessä. Olen kuullut myös tapauksista, joissa isä on esim. työttömyyden vuoksi koko ajan kotona, mutta ei osallistu millään tavalla lapsen hoitoon tai ole juuri muutenkaan kiinnostunut lapsesta. Silloin on varmaan turha odottaa, että suhteesta muodostuisi kovin tiivis, jos sen eteen ei olla valmiita näkemään yhtään vaivaa. Tuo vanhempainvapaiden jakaminen on kyllä mielenkiintoinen kysymys, kun itse en ole ihan varma mitä mieltä olen siitä. Koen erittäin kannatettavana, että isätkin käyttäisivät yhä useammin mahdollisuuttaan olla vanhempainvapaalla, mutta toisaalta toivoisin, että asia olisi edelleen perheiden itsensä päätettävissä eikä yhteiskunnan säätelemä. Mutta tama olisi ehkä kokonaan oman postauksensa vaativa aihe!

      Poista