27. lokakuuta 2017

Viikkokatsaus nro 40

2.10.
Maanantaina bongasin Instagramista hyvännäköisen leivonnaisen ja kun jääkaapissa kerran oli puolukoita sekä muutkin tarvittavat ainekset, ryhdyin hetken mielijohteesta leipomishommiin. Tämä oli kyllä erinomaisen herkullinen piirakka (tai blondie, mikä lie) ja sopisi makujensa puolesta myös jouluun. Kannattaa kokeilla, reseptin löydät täältä. Omassa versiossani pohjataikinasta ja juustokakkumassasta ei ihan muodostunut tuollaisia erillisiä kerroksia, vaikka kerrankin noudatin reseptiä lähes orjallisesti. Makuun tuo ei toki vaikuttanut, mutta ulkonäkö oli vähän erilainen kuin alkuperäisessä.

3.10.
Tiistaina sain vähän omaa aikaa miehen lähtiessä tytön ja tämän serkkupoikien kanssa uimahalliin. Aloin jostain syystä katsella Master Chef Junioria ja pian huomasin katsoneeni kaikki saatavilla olevat jaksot putkeen. Vaikka olen itsekin ollut lapsesta asti kiinnostunut ruuanlaitosta ja erityisesti leipomisesta, en vaan voi käsittää miten taitavia osa noista lapsista on. Ja miten hellyyttäviä he ovatkaan aitoudessaan, niin innostus kuin pettymyskin näytetään juuri sellaisena kuin se on välittämättä tv-kameroista. Ja kuinka rohkeasti lapset tuovat persoonansa peliin kilpailussa! Miettikää nyt vaikka 13-vuotiasta poikaa, joka kertoo olevansa tyytyväinen saadessaan vihdoin vertaisiaan kilpailijoita, kertoo ilmaisevansa niin ruuanlaitossa kuin pukeutumisessaan senhetkistä fiilistään ja siteeraa pokkana Sinkkuelämää-elokuvaa. Itse taisin samassa iässä pyrkiä lähinnä sulautumaan massaan, koska olisihan se nyt ollut kauheaa olla erilainen kuin muut. Tämän päivän lapset ja nuoret eivät onneksi taida olla ihan samanlaisia laumasieluja kuin mitä itse olin.

4.10.
Keskiviikkona lapsi tuli innoissaan esittelemään piirtämäänsä kummitusta ja pyysi, josko voisin piirtää sille kengät. Jouduin hieman ensin tarkentamaan, että mitkähän näistä mahtavat ovat jalat. Kuulemma nuo kaikki alareunan viivat olivat jalkoja, joten tein sitten työtä käskettyä ja piirsin jokaiseen niistä kengän. Lapsi sitten vielä jatkoi piirrustusta tekemällä kummitukselle myös kädet ja korvat. Harmi etten huomannut ikuistaa lopullista taideteosta, sillä tuossa magneettitaulussa se ei kovin kauaa säilynyt.

5.10.
Torstaina olisi ollut tytön päiväkotipäivä, mutta hän yski koko edellisyön sen verran paljon, että päätimme pitää kotipäivän. Olin mitannut lapselta yöllä kuumeenkin, mistä innostuneena koko aamu leikittiinkin lääkäriä ja tutkittiin lähes kaikki talosta löytyvät pehmolelut. Minä sain toimia lääkärinä ja lapsi sitten kuskasi pehmoeläimiä eri huoneisiin riippuen niiden saamasta diagnoosista. Terveet menivät siis yhteen huoneeseen ja sairaat toiseen, jotta eivät tartuttaisi muita. Ihan hyvä oivallus lapselta, minä en nimittäin ohjeistanut toimimaan niin.

6.10.
Perjantaiaamuna mies lähti viikon kestäviin kertausharjoituksiin ja me jäimme tytön kanssa kotiin, sillä en edelleenkään viitsinyt viedä räkäistä ja yskäistä lasta päiväkotiin. Olimme olettaneet, ettei miestä edes oteta koko harjoitukseen lasketun ajan ollessa niin lähellä, mutta väärässä olimme. Aamupäivällä mies lähetti kuvan itsestään kurkkusalaattiasussa rinkka selässä ja minä vähän huokailin mielessäni, että joudunko todella näin viimeisillään raskaana olemaan viikon kaksin flunssaisen esikoisen kanssa. No, enpä joutunut, koska loppuillasta olinkin jo synnytyssalissa. Päivän aikana ei siis ollut mitään oloja lähestyvästä synnytyksestä, mutta kun alkuillasta istuin äitini luona syömässä pizzaa alkoi merkkejä vähitellen ilmaantua. Hetken aikaa tilannetta seurattuani totesin, että nyt on varmaan parempi lähteä käymään kotona pakkaamassa sairaalakassi ja lapselle yöpymistarvikkeet. Siskoni lähti kuskaamaan minua, sillä en itse enää uskaltanut lähteä auton rattiin, vaikka oloni siinä vaiheessa olikin vielä ihan hyvä. Kotiin päästyäni ei ollut enää epäselvyyttä siitä onko synnytys käynnissä ja pakkailin puhisten tavaroita hieman hämmentyneen siskoni tehdessä parhaansa avustaessaan minua. Mieskin oli siinä vaiheessa jo saanut lomalapun kertausharjoituksista, mutta emme jääneet enää odottelemaan häntä kotiin, vaan sisko lähti viemään minua sairaalaan. Varttia vailla kymmenen olin TAYS:ssa ja mieskin ehti parahiksi paikalle juuri kun olin siirtymässä saliin. Perjantain pari viimeistä tuntia menikin sitten melko intensiivisissä merkeissä.

7.10.
Vaikka synnytys sujuikin nopeasti, en ihan ehtinyt saada pikkusiskoa puserrettua ulos perjantain puolella. Yhdeksän minuuttia yli puolenyön olimme vihdoin onnellisia kahden lapsen vanhempia ja tytön syntymäpäiväksi tuli täten 7.10.2017. Lapsen syntymähetki on kyllä niin ainutlaatuinen tapahtuma, että sitä on vaikea edes sanoin kuvata. Miten joku, jota ei hetki sitten vielä varsinaisesti ollut olemassa, onkin nyt yhtäkkiä siinä, ilmielävänä ja ihan oikeana? Vaikka äitinä olinkin päässyt luomaan sidettä vauvaan jo odotusaikana kantaessani häntä sisälläni ja tuntiessani hänen liikkeensä, on silti eri asia nähdä lapsi ensimmäistä kertaa ja päästä tutustumaan häneen oikeasti. Ja miten hämmentävää se olikaan, että hän oli ihan eri näköinen kuin isosiskonsa! Jotenkin sitä oli alitajuisesti odottanut toista samanmoista, mutta tämä neiti onkin ihan oma painoksensa tummine niskahiuksineen ja mustikansinisine silmineen. Tässä kuvassa synnytyksestä on kulunut vajaa tunti ja fiilis oli kaikin puolin mahtava hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Mikä parasta, lasta ei viety minulta pois, kuten esikoisen kohdalla kävi. Isosiskohan vietti neljä ensimmäistä päiväänsä lastenosastolla tarkkailussa ja minä jouduin kotiutumaan sairaalasta ilman vauvaa. Jälkikäteen ajateltuna se oli aika kova paikka ja aiheutti varmasti osan alkuaikojen ahdistuksesta ja epävarmuudesta esikoisen kanssa. Tällä kertaa pääsin nauttimaan vauvan kanssa olemisesta heti alusta alkaen, mikä oli ihan mahtavaa. En tainnut tuona synnytysyönä nukkua lopulta ollenkaan, niin onnessani olin ihaillessani täydellistä pientä ihmisenalkuamme.

8.10.
Kaiken ollessa hyvin pääsimme jo heti sunnuntaina sairaalasta kotiin, tosin vasta iltamyöhään lääkärinkierron venyessä pitkäksi. Pikkusisko tuotiin kotiin samassa haalarissa kuin isosiskonsa vajaa neljä vuotta sitten ja mies oli ostanut pienelle myös samanlaisen gerberan kuin mitä aikanaan esikoiselle, väri oli vain eri. Tammikuun tyttömme sai pinkin kukan, lokakuun lapsi oranssin. Esikoinen oli viettänyt kaksi yötä mummulassa ja oli kieltämättä vähän sekaisin jännityksestä, ilosta ja ehkä hämmennyksestäkin. Me miehen kanssa emme tulleet vanhemmiksi ensimmäistä kertaa, mutta lapsi tuli ensimmäistä kertaa sisarukseksi ja se on iso muutos se. Olin jo ehtinyt ikävöidä esikoista ja tirautinkin pienet onnenkyynelet saadessani hänet taas kainaaloni. Kaikki tuntui vaan niin oikealta eikä lainkaan samalla tavalla hämmentävältä ja pelottavalta kuin esikoisen kanssa. Tässä on nyt meidän perhe ja meidän tytöt, parasta maailmassa. <3

2 kommenttia:

  1. Voi että, tokenenkohan tästä ikinä, että näin unen teidän tytön syntymästä. Oli ihan hurjaa kun laitoit viestin syntymästä, pelästyin omaa meediokykyäni. :D

    Jaan kyllä niin fiilikset tuosta, miten luontevaa kaikki oli tokalla kerralla verrattuna ekaan, lapsi on vain kasvanut mukana ja edes purkkiruokia ei juuri tarvittu, kun ottaa niin isommasta mallia. Ja sitä sisaruussuhteen syntyä on ihanaa seurata. <3 Olen monesti miettinyt millaista olisi, jos itselläni olisi sisko, serkku tai joku naispuolinen läheinen sukulainen ja siksikin niin ihastellen seurannut omia tyttöjäni nyt.

    Huh, tästä meinaa nyt tulla maratonjuttu, joten onnittelut vielä tätäkin kautta, oli kiva nähdä eilen! :) Ihanaa että kaikki meni hyvin odotuksessa ja maailmaantulossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, oli kyllä hauska sattuma tuo sun enneuni! Melkein osui kohdalleenkin, hyvin pienestä oli kiinni. :)

      On kyllä ihanaa miten paljon rennommin toisen kanssa on osannut ottaa ja vaan nauttia. Esikoisen kanssa huolehti niin paljon kaikesta, että se pienen ihmisen ihailu ja ihmettely jäi vähän sen stressaamisen jalkoihin. Onneksi saatiin kokea tämä toiseenkin kertaan. <3

      Poista