Viikkokatsaus nro 43

23.10.

Maanantaina mies palasi töihin ja meillä tytöillä alkoi uudenlainen arki. Pehmeän laskun periaatteella mies ehdotti yhteistä lounasta keskustassa, joten me sitten bussittelimme isolle kirkolle täältä onnellisten ihmisten lähiöstä. Yllätin itsenikin, kun ehdimme siihen bussiin mihin oli aikomus. Huikeaa suorittamista näin ensikertalaiselta - liikkeellelähtö kahden lapsen kanssa siis. Kävimme tovin leikkimässä Pikku Kakkosen puistossa ennen kuin mies kurvasi paikalle ja suuntasimme syömään. Itse olin aikeissa mennä testaamaan uutta Puistoa kun kerran nurkilla olimme, mutta päädyimmekin lopulta Vehmaisiin Kahvila Kristalliin. Yritystä pyörittää nuoruudenaikainen ystäväni ja Kristalli on paitsi lounaspaikka, myös pitopalvelu. Meillä oli esikoisen ristiäisissä ruuat Kristallista ja samaa olimme suunnitelleet tälläkin kertaa. Onneksi heidän kalenteristaan löytyi pikkujoulukiireistä huolimatta vapaa ajankohta, niin pääsemme pikkusiskonkin ristiäisissä valmiiseen pöytään. Yleensä tykkään leipoa ja kokata juhliin kaiken itse, mutta pienen vauvan kanssa siinä on oma haasteensa. Mielelläni siis ulkoistan tämän puolen, varsinkin kun pian on jo joulu ja esikoisen synttäritkin tulossa. Silloin saan varmasti taas häärätä sydämeni kyllyydestä keittiössä.

24.10.

Tiistaina esikoinen halusi heti aamupalan jälkeen pelata. Muumi-muistipeli on meillä tällä hetkellä kovimmassa huudossa, mutta myös Myyrä-palapelit ja Frozen-lotto olivat mieluisia. Siinä vaiheessa kun tyttö toi pelikortit pöytään piti vähän käyttää mielikuvitusta, mutta lopulta keksin mitä kolmevuotiaan kanssa voi pelata korteilla. Muistatteko Speden Speleistä sen "punainen vai musta" -arvuuttelun? Se oli sopivan simppeli pienen lapsen kanssa pelaamiseen ja yllätyksekseni tyttö innostui siitä todella. Parin kierroksen jälkeen alkoi itseä jo vähän puuduttaa, mutta tokihan peliä piti jatkaa vielä tovi. Tuon pelipinon kahlaamisen jälkeen katsoin kelloa ja totesin, että aikaa on mennyt vajaa tunti. Hmmm, milläs tämä loppupäivä saadaan kulumaan...? Täytyy myöntää, että olen vähän huono (lue: laiska) leikkimään lasten kanssa, kun taas tuo kolmevuotias kaipaa melkoisen paljon tekemistä ja virikettä. Tässä valossa tuntuu toistaiseksi hyvältä ratkaisulta, että esikoinen jatkaa osa-aikaisesti päiväkodissa. Tosin niinä aamuina, kun pitää herätä itse viemään lapsi päikkyyn, saatan olla eri mieltä asiasta...

25.10.

Emme ole koskaan erityisemmin viettäneet Halloweenia, mutta ehkäpä Karmivan Karnevaalin innoittamana tyttö pyysi isältään kaupassa kurpitsaa. Sellaisen hän myös sai, ja minä pääsin sitten kaiverruspuuhiin. Ensikertalaiseksi olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, mutta sen kyllä opin, ettei kurpitsaa kannata kaivertaa kovin montaa päivää etukäteen. Muutaman päivän päästä tästä kurpitsalyhty oli niin nahistunut ja kurttuinen, että se päätyi roskiin jo ennen pyhäinpäivää.

26.10.

Aina välillä harmittelen sitä, ettei mies ole innostunut valokuvaamisesta, ainakaan oma-aloitteisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meillä on paljon kuvia lapsista sekä jonkin verran myös miehestä lasten kanssa, mutta itse puutun useimmista perhekuvistamme. Varsinkin niitä sellaisia tavallisia arjen tilanteita olisi kiva saada tallennettua välillä niin, että minäkin olisin niissä mukana. Torstai-iltana istuin sohvalla molemmat tytöt kainalossani katselemassa telkkaria. Pienempi tuhisi rintaani vasten ja isompi höpötti mainioita juttujaan. Yhtäkkiä minut valtasi niin suuri onnentunne, että halusin ikuistaa tuon hetken. Niinpä pyysin miehen ottamaan kuvan, tai oikeammin kuvia. Koska jos mies on jotain valokuvaamisesta oppinut niin sen, että kuvia pitää ottaa monta. Valtaosa niistä on kuitenkin sellaisia, joissa olen omasta mielestäni epäonnistunut. Todellisuudessa näytän varmaan ihan omalta itseltäni, mutta minkäs sille mahtaa kun on niin kriittinen itseään kohtaan. Tässä kuvassa on kuitenkin tallennettuna juuri se tunne, joka minulla oli sisälläni kuvaa otettaessa. Silloin ei ole merkitystä, näkyykö kuvassa kaksoisleuka tai eriparisilmät, vaan näen ainoastaan onnellisen äidin rakkaiden lastensa kanssa.

27.10.

Perjantaina ensimmäinen arkiviikko oli paketissa ja päätimme sen kunniaksi lähteä Valoviikkojen avajaisiin sekä perjantaipäivälliselle. Ajattelimme ottaa uuden yrityksen Puiston kanssa, kun emme maanantaina menneetkään sinne. Aikataulumme eivät kuitenkaan ihan menneet kohdalleen lähdön viivästyessä. Koska itselläni oli kiljuva nälkä, käännyimme Puiston jonosta pois kesken kaiken ja menimme hakemaan pikaista vatsan täytettä niinkin glamourista paikasta kuin Burger King. Ehdimme sentään nähdä avajaisilotulituksen, joka olikin varsin näyttävä. Ihme ja kumma vauva ei reagoinut paukkeeseen mitenkään, vaan veteli tyytyväisenä sikeitä vaunussaan, vaikka ympärillä räjähteli ja rätisi toden teolla. Esikoinen sen sijaan hieman pelkää ilotulituksia, mutta isän sylissä oli turvallista katsella raketteja. Kuvassa ilotulitus ei aivan pääse oikeuksiinsa, mutta syytän jälleen puhelimeni huonoa kameraa. Kuvaajan taidoissahan ei ole kerrassaan mitään vikaa.

28.10.

Lauantaina meidät oli kutsuttu 35-vuotisbileisiin. Samalla saimme myös yövieraita, kun ystäväperheemme Jyväskylästä tuli juhliin sekä tietysti samalla katsomaan vauvaa. Isommat lapset jäivät äitini hoiviin meille kotiin ja me aikuiset sekä vauva lähdimme pippaloihin. Koska pienin vieras oli hyvin rauhallinen ja nukkui valtaosan illasta, viihdyimme kemuissa lopulta yömyöhään. Illan hauskuutus oli Psykiatri-niminen seurapeli. Peliin toi oman lisämausteensa se, että osa vieraista oli nauttinut juhlajuomaa jo sen verran, etteivät olleet ihan skarpeimmillaan, mistä taas seurasi hupaisia hetkiä. Täytyy tosin myöntää, etten olisi selväpäisyydestäni huolimatta itse välttämättä hoksannut pelin ideaa, jos olisin päätynyt Psykiatrin paikalle arvuuttelemaan. Juhlissa oli muuten todella upea kakku, joka ei vain ollut esillä vielä kuvanottovaiheessa. Päivänsankari Katjan blogista löytyy kuvia kakusta ja juhlatunnelmista. 

29.10.

Sunnuntai alkoi melko väsyneissä merkeissä, sillä juhlista kotiuduttuamme jatkoimme seurustelua aamuneljään asti. Tosi fiksua, kun univelkaa kertyy nyt muutenkin, mutta kun harvoin nähdään niin juttua riittää. Iltapäivällä kävimme siskoni esikoisen synttärijuhlissa ja kun viikonlopun toisetkin kemut oli juhlittu, kutsui sohva nimeäni vahvasti. Sunnuntai-iltojen ilo on ollut Tähdet, tähdet -sarja, jossa artistit esittävät viikoittain vaihtuvan genren mukaisia kappaleita. Tänä vuonna mukana ei ole läheskään niin isoja nimiä kuin mitä esim. Vain elämää -ohjelmassa oli, mutta todella lahjakkaita ja monipuolisia tyyppejä kyllä. Vaikkapa Elias Kaskinen, Mikael Saari ja Nelli Matula ovat olleet isolle yleisölle melko tuntemattomia, mutta he ovat ohjelmassa näyttäneet kykynsä ja pääsevät toivottavasti jatkossa esittämään musiikkiaan laajemminkin. Ohjelmassa on myös viihdyttävä tuomaristo, kun suorasanainen Maria Veitola, sympaattinen Juhani Merimaa ja vaihtuva genreguru (mm. Tiina Lymi ja Maija Vilkkumaa) ovat antaneet värikästä palautetta esityksistä. Elias Kaskisen  elokuvamusiikkiviikolla esittämä Leijonakuningas-spektaakkeli oli jotain niin älyvapaata ja samalla huikeaa, että nauroin ihan kyyneleet silmissä. Vielä on muutama jakso jäljellä, kannattaa katsoa!