27. toukokuuta 2014

Kerran vätys, aina vätys?


Törmäsin netin ihmeellisessä maailmassa oheiseen lausahdukseen. En ole lukenut juttua, jonka yhteydestä tuo kommentti on, joten en tiedä kuinka pahasti asiayhteydestä irrotettu se on. Siitä huolimatta täytyy olla eri mieltä Katja Ståhlin kanssa siitä, että lapsen saaminen olisi jotenkin muuttanut minua ahkerampaan tai aikaansaavampaan suuntaan. En nimittäin saa aikaiseksi yhtään sen enempää nytkään kuin ennen lasta.

Voin rehellisesti myöntää, että olen aina ollut vähän vätys. Olen esimerkiksi koko ikäni myöhästellyt, koska en vain saa aikaiseksi ryhtyä lähtöpuuhiin ajoissa. Viimeksi eilen juoksin pää alun perin suihkun jäljiltä, lopulta ehkä hiestä märkänä lounastapaamiseen, koska kaksi ja puoli tuntia ei vaan riittänyt aamutoimiin. Mihin ihmeeseen se aika oikein kului, kun jouduin tinkimään jo aamupalan syömisestä, sängyn petaamisesta, lehden lukemisesta ja hiusten kuivaamisesta ja silti olimme vartin myöhässä? Jotenkin onnistun hukkaamaan minuutteja, joskus jopa tunteja, yleiseen haahuiluun ja pyörimiseen. Käynnistyn hyvin hitaasti aamuisin ja vaikka työelämässä ollessakin herään yleensä vähintään puoltatoista tuntia ennen kuin pitäisi olla työpaikalla, ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen soitellut matkalta olevani hieman myöhässä milloin mistäkin palaverista. Noloa, mutta totta.

Kun päivissä ei ole mitään aikatauluja tai suurempia pakotteita, voisi kuvitella, että päivän aikana ehtisi puuhastella vaikka mitä. Varsinkin näin yhden, helpohkon lapsen äitinä minulla pitäisi olla ruhtinaallisesti aikaa tehdä kaikkea mahdollista hyödyllistä ja miksei hyödytöntäkin. Vaan eipä meidän koti kiillä puhtaudesta eikä lämmin ruoka ole pöydässä valmiina miehen tullessa töistä kotiin. Olen lukenut tämän viiden kuukauden aikana ehkä kolme kirjaa ja televisiotakaan ei ole tullut avattua päivisin enää pitkiin aikoihin. Ennen äitiyslomaa kuvittelin, että teemme päivittäin vaunulenkkejä, leivon viikottain sämpylöitä ja huusholli pysyy hyvässä järjestyksessä, kun kotona tulee vietettyä niin paljon aikaa. Vähänpä tiesin. Lapsen kanssa aika tuntuu menevän entistä nopeammin ja päivät vain hurahtavat ohi. Saavutuksena voikin nyt pitää sitä, jos olen laittanut tiskikoneen pyörimään ja syönyt lämpimän aterian päivän aikana. Keitä ihmeitä ovat ne äidit, jotka poseeraavat päivän asu -kuvissaan tukka kiharrettuna mammajoogan ja muskarin välissä ja tekevät siinä sivussa lapselleen itse luomusoseet ja opiskelevat avoimessa yliopistossa espanjaa kehittääkseen itseään? Ainakaan täällä peilistä ei katso sellainen tyyppi, vaan äiti, jonka tukka on yleensä ponihännällä ja päällä on se sama iänikuinen imetyspaita, joka oli päällä myös eilen ja ehkä toissapäivänäkin (ellei siihen sitten sattunut tulemaan isompia pulautuksia). Itsensä kehittämiseksi laskettanee Aamulehden silmäily pari kertaa viikossa ja soseet tulevat taatusti ainakin osittain purkista, kunhan tyttö aloittaa kiinteiden syömisen.

Tehokkuus ja aikaansaavuus ovat ominaisuuksia, joita arvostetaan korkealle nykypäivänä. Itse en voi hyvällä tahdollakaan kuvata itseäni tehokkaaksi. Asiat tuppaavat venymään ja vanumaan ja kaikki tehdään vasta sitten, kun on ihan pakko. Ilman aikatauluja ja deadlineja en saisi koskaan mitään valmiiksi. Muistan jo lukioaikoina omaksuneeni opiskelustrategian, jossa kokeisiin luettiin aina edeltävänä yönä, kun ensin oli vältelty kirjan avaamista kaikin mahdollisin keinoin monta päivää. Työelämässä olen sentään vähän kurinalaisempi, mutta viime hetken paniikki on kyllä tullut sielläkin tutuksi. Mikä ihme siinä onkin, että aloittaminen on niin vaikeaa? Samassa ajassa, mitä käytän asioiden miettimiseen, suunnitteluun ja puhumiseen siitä, kuinka jotain pitäisi tehdä, olisin jo monta kertaa hoitanut homman. Ehkäpä opin tehostamaan ajankäyttöäni viimeistään siinä vaiheessa, kun palaan äitiysvapaalta työelämään ja töissä ei ole mahdollista istua iltoja, kun lapsi on haettava päiväkodista. Toivossa on hyvä elää...

Ainakaan vielä en siis ole päässyt osaksi tuosta lapsen saamisen mukanaan tuomasta ahkeruudesta, vaan olen edelleen se sama vätys ja vitkastelija kuin lapsettomanakin. Mitenkäs te muut, tunnustatteko olevanne vätyksiä ja jos olette, onko mahdollinen lasten saaminen tuonut muutosta asiaan?

PS. Tyttö heräsi päiväuniltaan äsken. Meidän pitäisi olla kolmen vartin päästä hakemassa siskoani ja sitä ennen täytyy vielä imettää, pukea ja meikata sekä pakata lapsi vaunuineen ja muine tykötarpeineen autoon. Veikkaan, että ei tule onnistumaan.

9 kommenttia:

  1. Mä tein toisen ääripään, kun istuin siellä torilla jo tunnin ennen meidän tapaamisaikaa. :D Itsellenikin pisti silmään tuo Katjan kommentti kun luin uusinta Oliviaa. Se oli jutussa "sinkku neuvoo varattuja", "lapseton lapsellisia" jne., eli mun mielestä oli vähän kieli poskessa sanottu ne kaikki jutut. Tottahan on, että sen sijaan että voisi pötköttää päivän sohvalla, lapsen takia pitää nousta ylös, vaihtaa vaippaa, syöttää jne., eli kyllähän siinä väkisin tulee koko ajan tehtyä. Jos siis ennen lasta ei olisi tyyliin tehnyt mitään. Sitä en missään nimessä usko, että ihminen muuttuisi lapsen myötä ja alkaisi tekemään jotenkin hirveästi kaikkea, mitä ei ole ennen tehnyt. Minä olen taas sitä tyyppiä, jonka pitää lähteä rentoustunnille hengähtämään, koska en osaa pysähtyä. Ja sellainen olin ennenkin lasta. Pomppaan ylös seiskan aikaan ja touhotan täysillä kymppiin asti, kyllä siinä ehtii. :) Itse olin jo yläasteella sellainen, että pakkasin kirjat valmiiksi, suunnittelin asun valmiiksi ja käppäilin rauhassa bussiin. Itselläni ainakin homma menee niin, että jos päivässä ei ole aikatauluja, mitään ei saa aikaiseksi. Sen sijaan jos on esim. muskari aamulla, saa molemmat pukeisiin ja aikaisin ulos, matkalla voi hoitaa kauppahommia yms., muskarin jälkeen lapsi nukahtaa ja on aikaa tehdä ruokaa/pyykätä/päivittää blogia ja kun lapsi herää, on vasta puolipäivä. Huh, tämä on aihe josta voisin puhua loputtomiin, en kyllä tunnusta olevani vätys, mutta mielestäni ei kannata vertailla itseään, tehkööt jokainen sen verran kuin huvittaa. Niin ja niistä kiharoista: jopa kampaaja luulin viikonloppuna, että olin tehnyt kiharoita. Niiden salaisuus oli Tigin bedhediä ja vähän vettä hiuksiin, rullasin ne palloksi niskaan, olin pari tuntia leikkipuistossa ja avasin tukan - tadaa, kiharat. :D Muuten, jos alkaa ahdistamaan, että pitäisi saada enemmän aikaiseksi, lue blogistani viime kesäinen kirjoitukseni "äiti on vähän väsynyt". Täytyisi muistaa pysähtyäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitin sitten vähän vauhdilla, ensinnäkin kirjoitin bedheadin väärin ja toisekseen se on Tigin Superstar se kampausneste. Hmm... :D

      Poista
    2. Vähän arvelinkin, että tuo lainaus saattaa olla pikkuisen raflaava verrattuna koko juttuun, mutta en ainakaan pikaisella googletuksella löytänyt itse artikkelia. Mä uskon, että omia toimintatapojaan pystyy halutessaan muokkaamaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta se vaatii kyllä tietoista opettelua. Perusluonteeltaan vähemmän toimelias ei varmastikaan muutu Duracell-pupuksi ihan tuosta vaan pelkästään sen takia, että saa lapsia. Ainakin omalla kohdallani se myöhään nukkuminen, rento oleskelu ja ns. tekemättömyys on edelleen yhtä mukavaa ja harrastan sitä niissä rajoissa, mitä lapsen kanssa suinkin pystyy, lapsen tarpeet toki etusijalle asettaen. Itse en pidä tuota vätystelyä kovinkaan pahana juttuna, mutta kieltämättä välillä tunnen jonkinasteista ympäristön painetta siitä, että pitäisi saada enemmän aikaiseksi. En vaan yhtään tykkää sellaisesta hampaat irvessä suorittamisesta, joten ehkä sitten vain yritän hyvällä omallatunnolla vätystellä jatkossakin.

      Tuo on muuten totta, että asioita ennakoimalla pystyy monesti tehostamaan tekemistään. Itse en koskaan mieti seuraavan päivän asuja valmiiksi, pakkaa laukkua tms., vaan kaikki tehdään aina viime tipassa. Mottoni taitaakin olla, että "miksi tehdä mitään sellaista tänään, jonka voit tehdä huomennakin". Tämä ajattelutapa johtaa usein siihen, että loppumetreillä paketti leviää kasaan ja sitten ollaankin taas myöhässä... Nyt lapsen myötä olen hieman oppinut ennakoimaan ja jopa ennakkoon valmistelemaan asioita, mutta sillä(kin) saralla on vielä paljon opittavaa.

      Poista
    3. Ei varmaan löydykään netistä, koska kyseessä ei ollut varsinainen artikkeli vaan monen sivun lainauksia julkkisten suusta. Vähän pilipalitekstiä mielestäni, voin lahjoittaa Olivian jos kiinnostaa!

      Hampaat irvessä suorittaminen ei olekaan kivaa, pitää tehdä sitä mikä itsestä ja omasta perheestä tuntuu hyvältä. Me olemme kaikki kolme sitä sorttia, joka ei osaa makoilla, joten helposti innostamme miehen kanssa toisiamme metsään juoksemaan, salille tms. ja lapsen saa onneksi todella moneen juttuun mukaan, ainakin vielä. Ja siivousintoilu meillä kulkee ainakin suvussa, niin mummoni kuin äitini siivoavat ahkerasti ja pienenä halusin aina "leikkiä" imurointia. :D

      Poista
    4. Tuo onkin muuten mielenkiintoista, että kuinka paljon se aktiivisuus vs. passiivisuus on synnynnäistä ja kuinka paljon opittua. Meillä kun mies on selvästi menevämpää sorttia kuin minä, niin on jännä nähdä, kumpaan tyttö tulee tässä suhteessa. Vielä tuosta viisikuisesta ei oikein ota selvää, että mihin suuntaan hän on kallellaan, mutta vähän kyllä mietityttää, jos hänestä tuleekin ihan hirveä menijä, että miten mä oikein jaksan pysyä perässä ja tarjota riittävästi virikkeitä.

      Poista
  2. EEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!

    Vastasin kilometrin mittaisen vastauksen, vaikka ei oikeasti olisi ollut siihen edes aikaa ja nyt sitä lukiessani tähän tuli joku ihmeen google+ päivitys, jonka jälkeen se kommentti katosi. Aargh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, voihan pee!! Toivottavasti ehdit/jaksat naputella kommenttisi vielä uudestaan jossain välissä, olisi kiva lukea sunkin ajatuksia aiheesta.

      Poista
    2. Tämä oli siis niin mukaansatempaavasti kirjoitettu juttu ja niin omia ajatuksia mukaileva, että pakko oli vastata vaikka tekemistä oli ihan liikaakin ja päätä särki ja sitten kävi niin kuin kävi :(
      Mutta ehkä oon nyt toipunut järkytyksestäni tarpeeksi voidakseni yrittää muistella aiempia ajatuksia...

      Niin, siskoni oli juuri tuolloin sanonut kesäpalstaamme liittyen, ettei osaa kuvitella minua huhkimassa pellolla, koska ei ylipäätään koskaan (tai ainakaan usein) ole nähnyt minua ponnistelemassa tai pinnistelemässä minkään asian eteen (eipä ollut siskoni synnytyksessä mukana ;) ). Ensin teki mieli väittää vastaan: kai nyt hyvänen aika jokainen joskus ponnistelee, mutta sitten tajusin, että en tosiaankaan pidä siitä, siksi olen varmaan aina inhonnut liikuntaakin ihan vain liikkumisen vuoksi. Olen siis periaatteessa kanssasi samaa mieltä. Täällä toinen vätys.

      Mutta... Lasten myötä tämä vätys on joutunut hommiin ihan oikeasti. (Voi kuinka kaiholla välillä muistelenkaan entisiä aikoja kun sai vätystellä rauhassa: lukea kirjoja ja katsella elokuvia ihan melkein niin paljon kuin halusi, nykyään kumpikin on hyvin hyvin harvinaista puuhaa...)

      Sotkuista meillä oli ennen ja sotkuista meillä on nyt. Sotkun määrä on oikeastaan aika sama, erona se, että ennen tein hyvin harvoin kotitöitä ja nykyään ihan jatkuvasti. Sotkijoita kuitenkin on kahden lisäksi vielä kaksi supersotkijaa ja pyykkiä ja tiskiä tulee jatkuvalla syötöllä. Samaten olin ja olen edelleen usein 5-15 minuuttia myöhässä vaikka kuinka yritän olla ajoissa. Taas kuitenkin sillä erotuksella, että ennen saatoin herätä jopa 15 minuuttia ennen lähtöä kun nyt pitää herätä vähintään puolitoista tuntia ennen. Eli jotain sitä tulee enemmän tehtyä.

      Miksi sitten lopputulos tuntuu jatkuvasti niin säälittävältä (vrt. esim. juuri monet muut blogiäidit)? Yksi syy on varmasti se, että yksinkertaisesti olen vain hitaampi kaikessa mitä teen. Toinen on yllämainittujen esimerkkien pohjalta se, että olen jotenkin alitajuisesti hyväksynyt tietyn sotkuisuuden ja myöhässä olemisen rajan (niin kauhealta kuin se kuulostaa ja niin paljon kuin tietoisella tasolla kaipaisinkin siisteyttä ja haluaisin olla ajoissa) ja siksi päädyn aina suurin piirtein sille samalle tasolle. Olen myös huomannut, että usein ihan oikeasti tarvitsen sen viime tinkaan jättämisen aiheuttaman adrenaliiniryöpyn, että saan itsestäni jotain irti. Sitten siivotaan tai kiirehditään apinanraivolla, muuten ei onnistu.

      Sitä olen usein miettinyt, että onko tämä ominaisuus (?) jotain sellaista, josta pitäisi pyrkiä pois ja harjoitella tehokkuutta ym. vai voisiko sitä vain hyväksyä itsensä tällaisena? Jos sen näkee pelkkänä laiskuutena niin silloin se on yksinomaan jotain jota pitäisi koittaa muuttaa, mutta uskon, että siinä on muustakin kyse kuin pelkästä mukavuudenhalusta, jolloin se olisi jotain sellaista jonka kanssa pitäisi vain opetella elämään. Se toki tarkoittaisi myös sen sotkun hyväksymistä ja vertailun lopettamista, enkä tiedä olisiko minusta siihen.. :)

      P.S. Teillä on ainakin aina ollut siistiä vaikka ollaan joskus tultu yllätyskäynnillekin! :)

      Poista
    3. Urheasti näpyttelit uudestaan ajatuksesi ensimmäisestä takaiskusta huolimatta - sinnikkyyttä siis löytyy kuitenkin. ;)

      Tuo on ihan totta, että aikaansaamisen määrään ja tulokseen liittyy vahvasti se, mihin sen riman asettaa. Jos on jo tietoisesti (tai tiedostamattaan) hyväksynyt sen, että myöhästelee, niin silloinhan ei ole oikeastaan mitään syytä olla ajoissa, kun on jo antanut itselleen luvan myöhästyä. Sama pätee varmasti myös tuohon kodin siisteyteen ja moniin muihinkin asioihin. Periaatteessahan tavoitteet kannattaisi asettaa siten, että ne ovat saavutettavissa, mutta kuitenkin vaativat pientä ponnistelua, eli ei päästä itseään liian helpolla. Näin lopputulos olisi paras mahdollinen. Aina ei kuitenkaan jaksa pinnistellä ja ponnistella, enkä usko, että sen perusarjen kuuluukaan olla mitään suorittamista. Kyllähän elämästä pitää olla mahdollisuus nauttia! Niitä arjen haasteita tulee kyllä vastaan joka tapauksessa, miksi siis tehdä omasta elämästään ehdoin tahdoin työläämpää kuin olisi tarpeen?

      Sanat "vätys" ja "laiska" ovat olleet omassa kotikasvatuksessani erittäin negatiivisesti virittyneitä, suoranaisia haukkumasanoja. Itse olen yrittänyt kehittää niille omassa mielessäni vähän positiivisempaa konnotaatiota, sillä nuo piirteet ovat niin vahvana minussa, että ne on vain ollut pakko hyväksyä osaksi omaa persoonaa. Toki voin yrittää kehittää itseäni ja esimerkiksi harjoitella tuota tehokkuutta, mutta mitä sillä lopulta saavuttaisin? Arvostusta toisten silmissä? Tuskinpa vain, tai ainakin haluaisin uskoa, etteivät läheiseni arvioi minua sen perusteella, paljonko saan asioita aikaiseksi. :)

      Poista