Äitiydestä

Matkakuvia koneelle ladatessani päädyin samalla katselemaan vanhoja valokuvia vuoden takaa, jolloin vietin ensimmäistä äitienpäivääni. Ihan uskomatonta, miten paljon vuodessa on ehtinyt tapahtua! Meillä ei enää ole tuollaista pikkuista nyyttiä, vaan kovasti touhuava taapero, joka kävellä tepastaa, syö itse, tapailee sanoja ja osaa tehdä vaikka mitä. Se on selvää, että tyttö on kasvanut vuodessa hurjasti, mutta olenko minä kasvanut äitinä?

Vuosi sitten taisin olla vielä onnellisen vauvakuplan sisällä. Takana oli meidän perheen ensimmäinen ulkomaanmatka, joka onnistui yli odotusten. Arki nelikuisen vauvan kanssa oli asettunut sillä tavalla mukaviin uomiin, ettei enää tarvinnut koko aikaa pelätä, pärjäänkö vauvan kanssa ja saanko pidettyä hänet hengissä. Vanhemmuuteen oli tullut jonkinlainen varmuus ja osasin huolehtimisen sijaan nauttia lapsesta päivä päivältä enemmän. Vauvan kanssa oli myös sikäli helppo vaihe, että hän nukkui vielä paljon, oli täysimetyksellä eikä liikkunut juurikaan, joten hänen kanssaan saattoi kulkea melkein miten huvittaa. Ensimmäinen kesä lapsen kanssa oli edessä ja kaikki tuntui olevan enemmän kuin hyvin.

Äitiys itsessään on tuntunut koko ajan luonnolliselta ja luontevalta, mutta kuitenkin olen ollut yllättynyt, millaisen tunnemankelin läpi sitä joutuukaan, kun saa pienen ihmisen huollettavakseen. Vastaavanlaisia epävarmuuden ja syyllisyyden tunteita en ole aiemmin tuntenut, ahdistustakin äitiys on toisinaan aiheuttanut. Olen monta kertaa kokenut olevani huono ja riittämätön, vaikka lapsi ei varmasti olisi osannut vaatia muuta kuin läheisyyttä ja ravintoa. Äitiys on laittanut myös pohtimaan omaa lapsuutta ja suhdetta omiin vanhempiin. Mitä haluan tehdä samalla tavalla, mitä eri tavalla kuin he? Entä mitkä ovat niitä asioita, joita huomaan toistavani, vaikka en haluaisikaan?

Olen ollut äärimmäisen onnekas siinä suhteessa, että rinnallani on puoliso, joka haluaa olla vahvasti läsnä lapsen arjessa. Häntä ei tarvitse patistaa osallistumaan tai touhuamaan lapsen kanssa, vaan hän tekee sen oma-aloitteisesti ja mielellään. Mies on tehnyt lapsen kanssa oikeastaan kaikkea muuta, paitsi imettänyt, leikannut lapsen kynsiä tai ostanut hänelle vaatteita. Voisi siis sanoa, että olemme jakaneet vanhemmuusvastuun suhteellisen tasavertaisesti. Usein tuntuu, että vanhemmuus tulee mieheltä jopa luontevammin kuin minulta, sillä hän ei liikaa pohdiskele ja kelaile, saatikka stressaa asioista. Itselläni on paha taipumus ylianalysoida ja kotona ollessa siihen tuntuu jäävän jopa vähän liikaa aikaa, kun ei ole työasioita kuormittamassa. Välillä pelkään jääväni kakkoseksi, niin kovasti tyttö on kiintynyt isäänsä. Tämän uudenlaisen mustasukkaisuuden tunteen tunnistaminen ei ole ollut mikään helppo juttu, se tuntuu niin epäkypsältä ja hävettävältä. Eikö sen pitäisi olla pelkästään positiivinen asia, että isällä ja lapsella on hyvä ja läheinen suhde? Ehkä olen alitajuisesti toivonut olevani lapsen elämässä se kaikista tärkein asia ja siitä ajatuksesta luopuminen hieman kirpaisee.

Sanotaan, että vanhemmat eivät kasvata lapsiaan, vaan lapsi vanhempiaan. Tuohon sanontaan sisältyy varmasti totuuden siemen. Lapsen saaminen on laittanut minut tutustumaan itseeni uudella tavalla ja samalla kyseenalaistamaan joitain käsityksiä itsestäni. Olen joutunut karvaasti kokemaan, etten osaakaan olla sellainen äiti kuin olisin kuvitellut, eikä äitiys ole kaikilta osin vastannut odotuksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen lapsestani ja siitä, että saan olla äiti tuolle maailman ihanimmalle tytölle. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut hänet elämääni ja toivon kovasti, että osaisin antaa hänelle hyvän ja onnellisen lapsuuden. Helppoa se ei ole, mutta parhaani yritän. Toivottavasti se riittää.

Huomenna vietämme toista äitienpäivääni. Siihen tuskin sisältyy viime vuoden tapaan timanttisormuksia samppanjalasissa, varsinkin, kun se vuosi sitten hajonnut lasi on edelleen rikki. Ehkäpä kuitenkin saan aamiaisen sänkyyn, mikäli mies saunaillan jälkimainingeissa siihen kykenee. Olivat puitteet mitkä tahansa, haluan juhlistaa sitä, että saan kokea äitiyden kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Kaikille meistä ei valitettavasti suoda sitä mahdollisuutta, niin epäoikeudenmukaista kuin se onkin. Se on ainakin varmaa, että huomenna katson tyttöäni yhtä hölmön ihastuneesti kuin viime vuonnakin. "Kyllä se vaan on niin suloinen, miten joku voikin olla noin söpö!".