9. toukokuuta 2014

Plussan puolella

Näin äitienpäivän kynnyksellä en malta olla palaamatta vuoden takaisiin tunnelmiin. Siitä on nyt nimittäin melko lailla tasan vuosi, kun näin nämä maagiset kaksi viivaa tikussa.


Lapsi oli ollut suunnitelmissamme jo pitempään. Oikeastaan jo ihan seurustelun alkuajoista asti oli selvää, että haluamme joskus lapsia, mutta jotenkaan sitä oikeaa hetkeä ei muka vain tullut, vaan aina oli se joku "sitten kun", jonka vuoksi asiaa tuli lykättyä vuosikausia. Ensin kihloihin, sitten naimisiin, opinnot loppuun, vakituinen työpaikka, muutama vuosi mukavaa elämää kahden työssäkäyvän aikuisen taloudessa, isot kolmekymppisjuhlat, unelmien matka New Yorkiin... Samaan aikaan takaraivossa koputteli tieto siitä, että ei tässä ainakaan nuorennuta ja raskaaksi tulemisen todennäköisyys pienenee koko ajan sitä mukaa, mitä pidempään odottelemme. Silti se oikea hetki (jos sellaista nyt edes onkaan) koitti vasta viime keväänä neljäntoista yhteisen vuoden jälkeen. Itse olin varustautunut "pessimisti ei pety" -asenteella ja olin ihan varma, että raskautumiseen menee vähintään vuosi, jos ylipäänsä voin edes tulla raskaaksi. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Olin ehtinyt jo vapun jälkimainingeissa tehdä yhden negatiivisen raskaustestin. Koska kiertoni kuitenkin vain pitkittyi ja edessä oli reissu ystäväperheen kanssa Italiaan, halusin vielä varmistaa ennen matkaa, missä mennään. Matkalle lähtöä edeltävänä iltana tein siis vielä varmuuden vuoksi uuden testin ja kas kummaa, sen mukaan olinkin raskaana! Miehen tullessa illalla harrastuksistaan olin ovella vastassa pissatikku selän takana "arvaa mitä?!" -kysymyksen kanssa. Hetken aikaa asiaa iloisen hämmentyneissä tunnelmissa pureskeltuamme päädyimme siihen, että emme kerro vielä kenellekään raskaudesta, vaikka tulisimmekin viettämään seuraavat kuusi päivää tiiviisti ystäväperheemme kanssa ja mies siihen päälle vielä muutaman päivän lisää isäni ja veljieni kanssa moottoripyöräreissussa Alpeilla. Itse halusin ennen asian jakamista saada jonkinlaisen varmistuksen siitä, että todella olen raskaana ja siihen ei tuo yksi (eikä vielä se toinen tai kolmaskaan) testi riittänyt.

Matkalla tuntui hassulta pitää tätä pientä salaisuuttamme, sillä raskaus oli reissussamme suhteellisen näkyvästi pinnalla oleva teema, olihan ystäväperheemme äiti loppusuoralla toisen lapsensa odotusta. Yritin huomaamattomasti jäljitellä hänen ruokavaliotaan reissussa, sillä en ehtinyt ennen matkaa ottaa riittävän tarkasti selvää, mitä kaikkea raskaana ollessa pitikään vältellä. Vaivihkaa kyselin ystävältäni, mikä se sellainen listeria oikein onkaan ja sen jälkeen morkkistelin, että olin mennyt syömään jäätelöä ja jogurttia. Skippasin viinit ravintolakäynneillä ja tunsin orastavaa pahoinvointia ajellessamme kapeita mutkateitä autolla. Kerran piti jopa pyytää kuskina ollutta ystäväperheen miestä hiljentämään vauhtia, mutta odotus ei kuitenkaan paljastunut missään vaiheessa. Lapsisuunnitelmiammekin puitiin perinteiseen tapaan reissun aikana, mutta vastailimme kysymykseen jotain ympäripyöreää ja supattelimme sitten miehen kanssa keskenämme illalla sängyssä, että olisiko meidän sittenkin pitänyt kertoa totuus. Pidimme kuitenkin kiinni päätöksestämme odottaa ainakin ensimmäiseen ultraan asti ennen kuin kerromme kenellekään, vaikka se hetkittäin hieman haastavaa olikin.

Myös äitienpäivä osui tuohon Italian-matkamme ajankohtaan. Tuntui jossain määrin kutkuttavalta seurata ystäviemme äitienpäivän viettoa, kun samalla väkisinkin mietiskeli, että vietetäänköhän meilläkin ensi vuonna äitienpäivää. Toisaalta niin pitkälle ei uskaltanut vielä ajatellakaan, mutta sitten taas toisaalta halusi jo ihan vähän fiilistellä sitä mahdollisuutta, että meillä todella saattaa ensi vuonna samaan aikaan olla oma lapsi. Ja niin vain nuo kaksi viivaa konkretisoituivat ensin varhaisultrassa näkyneeksi sykkeeksi, niskaturvotusultrassa huitoneeksi alieniksi, sitten vähitellen pyöristyväksi vatsaksi, neuvolassa kuulluiksi sydänääniksi, pikkuhiljaa voimistuviksi liikkeiksi ja lopulta suloiseksi parkaisuksi ja rinnan päälle nostetuksi pieneksi nyytiksi kaiken sen odotuksen jälkeen. Tässä sitä nyt ollaan, ikioman tyttären äitinä odottamassa ensimmäistä äitienpäivää. Mitähän se mahtaa tuoda tullessaan?

8 kommenttia:

  1. <3 Mä olin kyllä niin tunnemyrskyissä viime äitienpäivänä. Sylissä 6 viikkoa vanha tytär, edellisenä päivänä vietetty ristiäisiä, päälle ensimmäinen äitienpäivä ja aivan ihana lahja. Itkeä vollotin joka käänteessä. :D Nyt ei ole suuria odotuksia, mutta ensimmäinen äitienpäivä oli ihana, eiköhän siitä tule sinullekin ikimuistoinen! Mä hommasin mummille äitienpäivälahjaksi pari kirjaa, joista toinen on isovanhemman kirja. Muistetaanko teillä erityisesti isovanhempia? Tietysti heillä tämä ei ole ensimmäinen kerta mummina ja ukkina, mä halusin tehdä niistäkin päivistä viime vuonna spesiaalit. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. P.S. Oli hauskaa lukea näistä lapsiajatuksista, kun olivat niin kaukana omistani. Vaan kuinkas sitten kävikään...

      Poista
    2. Ai niin, se piti vielä kommentoida, että jos tosissaan alkaa suunnittelemaan, ei sellaista täysin oikeaa hetkeä varmaan olekaan, saatikka että pystyisi lastensaannin niin tarkkaan ajoittamaan. Itselläni jäi isot kolmekymppiset pitämättä, mutta josko tulevana syksynä otan sen takaisin. :)

      Poista
    3. Teillä tosiaan olikin ristiäiset ja ensimmäinen äitienpäivä samana viikonloppuna, melkoista juhlaa! :) Meillä on nyt ensimmäisenä äitienpäivänä erillinen muistaminen tytöltä molemmille mummuille sekä sitten mulla vielä yhteislahja sisarusteni kanssa meidän äidille. Katsotaan sitten, mennäänkö jatkossakin tuplalahjonnalla vai onko tämä nyt vain tätä ensimmäisen kerran intoilua.

      Mitä tuohon suunnitteluun tulee, niin hieman hävettää myöntää, että me olimme niitä onnekkaita, jotka pystyivät suunnittelemaan, että lapsi olisi nyt tervetullut ja sitten niin tapahtui. Toisilla kun on huomattavasti pitempi tie vanhemmuuteen eivätkä kaikki saa sitä hartaasti toivomaansa lasta koskaan. Ja onhan sitten näitä toisenlaisiakin tarinoita, kun lapsi tulee vähän pyytämättä ja yllättäen, mutta onneksi ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tulla äidiksi. :) Kovin tarkkaa ajoittamista vähän vierastan itsekin ajatuksena. Siinä syntyy helposti vaikutelma, että pitäisi lasten saantia jotenkin itsestäänselvyytenä, jolle voisi vain valita kalenterista sopivan ajan. Sitä sopivaa aikaa kun ei varmastikaan tosiaan ole. Aina joutuu jostain luopumaan, mutta vastaavasti saa sitten paljon uutta tilalle.

      Poista
  2. Miehesi linkkasi mulle uuden blogisi. Taidanpa liittyä lukijaksi ;) Jos saa toiveita esittää, niin paljon ihania leivontaohjeita... T.Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa mukaan! Laitetaan toive korvan taakse, leipomuksia kun tulee kuitenkin jonkun verran tehtyä. :) Leipoisin mielelläni enemmänkin, mutta kahden hengen taloudessa, jossa toinen (lue: minä) on todella perso makealle ja toinen ei niinkään, se ei ole kovin järkevää. :D

      Poista