Juhannustunnelmia

Heti alkuun pieni avautuminen tekniikasta: voi hemmetti mikä homma oli saada tämä postaus tehtyä, kiitos Androidin ja Macin yhteensopimattomuuden (ja ehkä vähän myös käyttäjän osaamattomuuden)! En siis pakannut juhannuksena kameraa matkaan, mutta napsin kuitenkin kuvia uudella puhelimellani, joka näytti toimivan yllättävän hyvin siinä tarkoituksessa. Yritin sitten siirtää kuvat puhelimesta tietokoneelle ja sehän ei mennytkään ihan niin kuin siinä suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Monen monta yritystä, erehdystä, säätöä ja kirosanaa myöhemmin sain vuorokauden taistelun jälkeen kuvat koneelle ja pääsin tämän postauksen pariin, jota kirjoitan muuten Yyterin leirintäalueella asuntoauton etupenkillä. Aika usein tuntuu, että tekniikka ja minä emme yksinkertaisesti sovi yhteen, sen verran usein joudun taistelemaan erinäisten aparaattien kanssa. Siitä en ole vielä ihan varma, miten asuntoautoilu ja minä sovimme yhteen, siihen palaan ehkä myöhemmin...

Mutta jospa mennään itse asiaan, eli juhannukseen. Vietimme sitä yhdeksän kaveriporukassa vietetyn juhannuksen jälkeen vaihteeksi perhepiirissä miehen kotikotona maalla. Mies ja tyttö lähtivät sinne jo torstaina edeltä, kun minä jäin rilluttelemaan työpaikan kesäjuhliin. Itse seurasin aattona perässä, kunhan olin toipunut edellisillan rasituksista. Emme olleet suunnitelleet juhannusta sen tarkemmin ohjelman, aikataulujen tai edes ruokalistan suhteen, vaan mies kävi hakemassa aattona juuri ennen puoltapäivää kolme kassillista ruokaa, josta sitten lennossa sävellettiin jotain. Niin hauskoja, välillä suorastaan eeppisiä kuin rymyjuhannukset ovat olleetkin, oli tämä mutkaton ja takuulla lapsiystävällinen juhannus ihan tervetullutta vaihtelua. Saunoimme, grillasimme, nukuimme ja katselimme serkusten leikkejä. Juhannusaaton ohjelmaan kuului myös perinteinen kokko saaressa, jonne lähdettiin koko perheen voimin, vaikka tytön nukkumaanmenoaika olikin jo ohitettu.

Kummipojan taidonnäyte vaahtokarkkien grillaamisesta

Tuohon kyseiseen saareen ja juhannuskokkoon liittyy myös yksi rakkaimmista muistoistani. Tasan kymmenen vuotta sitten mies vei minut kokolle kanootilla ja kesken matkan kysyi kysymyksen, jota olin jo kauan odottanut. Tai todellisuudessa hän ei tainnut koskaan päästä kysymään sitä varsinaista kysymystä, sillä itkin siinä vaiheessa jo niin hillittömästi kosintaan sisältyneiden alkusanojen takia. Kihlauduimme siis tuolloin ja se oli siihenastisen elämäni kirkkaasti onnellisin hetki. Tänä vuonna mies vei minut samaisella kanootilla jälleen katsomaan kokkoa ja matkaan oli pakattu kuohuviinipullo merkkipäivän juhlistamiseksi. Kokkosaareen meloimme kolmihenkisellä kokoonpanollamme, mutta tiputimme lapsen hetkeksi aikaa kyydistä sukulaisten hoiviin ja siirryimme vähän kauemmas rannasta skoolaamaan ja ihailemaan kokkoa. Romantiikka kyllä karisi melko tehokkaasti siinä vaiheessa, kun palasimme saareen ja tyttö päätti järjestää pientä aktiviteettia vaipanvaihdon merkeissä - paha vaan, ettei meillä ollut sitä vaihtovaippaa mukana.

Ripaus romantiikkaa saatiin kuitenkin vielä aamuyöstä, kun hipsimme miehen kanssa ennen nukkumaanmenoa ulos katsomaan, miltä peilityyni järvi näyttää kello kaksi yöllä ja kuinka usva nousee pelloilla. Tuota tunnelmaa ei oikeastaan pysty sanoin kuvailemaan, valokuvat puhukoot puolestaan. Todellista kesäyön taikaa.

Pois hiekkalaatikon laidalta

Nyt se alkaa vähitellen konkretisoitua, että kotiäitikausi alkaa vedellä viimeisiään. On haettu ja saatu päiväkotipaikka, käyty sopimassa syksyn työkuvioista ja tällä viikolla oli jo ensimmäinen vanhempainiltakin, kun kävin tutustumassa tytön tulevaan hoitopaikkaan. Enää kolme kuukautta ja sitten pitäisi hypätä siihen oravanpyörään, jota myös ruuhkavuosiksi kutsutaan. Saako nyt alkaa panikoida?

En voi väittää nauttineeni jokaisesta hetkestä lapsen kanssa kotona. Välillä läsnä on ollut melkoinen turhautumisen tunne samanlaisina toistuviin rutiineihin ja eriasteista kipuilua siitä, kuinka oma elämä pyörii turhan paljon vaipanvaihdon, lelujen keräämisen ja erilaisten tahranpoistometodien kokeilun ympärillä (nestemäinen sappisaippua on paras, btw). Miehellä on koko ajan ollut omat kuvionsa, työnsä ja harrastuksensa, itse olen väistämättä keskittynyt enemmän tänne kotilieden ympärille. Välillä se, että on pääasiallisesti "vain" äiti, on vähän ahdistavaa. Toisaalta äitiys on maailman isoin ja tärkein juttu, mutta toisaalta haluaisin kovasti pitää kiinni siitä, että olen jotain muutakin kuin äiti. Aina näiden eri roolien yhteensovittaminen ei ole onnistunut saumattomasti. Vaikken koekaan täysin hukanneeni itseäni ja kadonneeni mammalandiaan, on äitiyden myötä kuitenkin täytynyt rakentaa omaa identiteettiä uudelleen.

Samalla aika lapsen kanssa kotona on ollut mielettömän ihanaa ja palkitsevaa. Meillä on ollut vapaus olla ja mennä kuten huvittaa, nähdä kavereita pitkin viikkoa, lounastaa, kyläillä ja kahvitella. Olemme päässeet matkustamaan moneen otteeseen ja kulkemaan myös miehen työreissuissa mukana. Olen saanut seurata aitiopaikalta pienen ihmisen kehitystä ja kasvua, päässyt iloitsemaan uusista taidoista sitä mukaa kun niitä on opittu ja ollut harva se päivä tippa linssissä milloin liikutuksesta, milloin naurusta. Jälkikäteen muisteltuna tämä tulee varmasti olemaan sitä elämäni parasta aikaa, sitä ei vain aina tahdo muistaa juuri siinä hetkessä kun sitä elää.

En ole varsinaisesti ikävöinyt töihin, mutta en ole myöskään ajatellut, että haluaisin olla kotona vuositolkulla. Ajatus töihinpaluusta lapsen ollessa reilu puolitoistavuotias tuntui alun alkaen hyvältä, mutta nyt kun tuo takaraja alkaa häämöttää, huomaan suhtautuvani ristiriitaisemmin tulevaan muutokseen. Onko lapsi sittenkin vielä liian nuori päiväkotiin? Miten hän sopeutuu sinne? Miten jaksamme arjen pyörittämisen molempien vanhempien ollessa töissä?

Aiemmin en ollut uhrannut kovin montaa ajatusta päiväkotien ryhmäkoolle tai varhaiskasvatuksen laadulle. Olin lähinnä ajatellut, että päiväkodissa lapsella on mukavaa, sillä siellä on paljon kavereita ja kivat tädit ja sedät järjestävät sopivasti kehittävää virikettä pitkin päivää. Nyt asian konkretisoituminen omalle kohdalle yhdistettynä viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun on herättänyt pienen huolen. Vaikka lapsen päiväkoti vaikuttikin tutustumisillassa oikein mukavalta paikalta, en voi olla hieman murehtimatta sitä, miten lapsi tulee pärjäämään isossa tarharyhmässä. Ryhmässä on tänä keväänä ollut kuulemma kuusitoista lasta ja kolme hoitajaa, eli huomiota ei varmastikaan ole saatavilla aina silloin, kun sitä tarvitsisi. Tulevan päiväkodin pihamaalla leikkii parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) satakunta lasta. Miten aikuiset ehtivät millään valvoa, ettei kenellekään satu mitään tai ettei kukaan tule kiusatuksi? Uuden hallitusohjelman puitteissa päiväkotiryhmien kokoa aiotaan entisestään kasvattaa. Vaikka itselläni ei vielä olekaan omakohtaista kokemusta päivähoidon tasosta, olen silti vakaasti sitä mieltä, etteivät säästöt varhaiskasvatuksesta tai koulutuksesta ole kannattavia pitkällä aikavälillä. Jokaisella kasvatustyötä tekevällä ammattilaisella on Vain kaksi kättä ja kovasti toivoisin, että ne edes jokusen kerran päivän aikana ehtisivät ottaa myös minun pieneni syliin.

Olen koko ajan tuudittautunut siihen ajatukseen, että "onhan meillä tässä vielä koko kesä aikaa". Paitsi että se kesä on jo täällä, vaikkei siltä tunnukaan. Hiekkalaatikolla leikitään useimpina päivinä pipo päässä eikä kesämekkoa ole päässyt pukemaan päälle vielä kertaakaan. Nyt täytyy vain ottaa ilo irti näistä viimeisistä kotiäitikuukausista ja nauttia lapsen seurasta täysillä - hiekkalaatikon laidallakin, vaikkei se lempipaikkoihini kuulukaan.

Appelsiini-valkosuklaablondiet

Blondie on brownien sukulainen, eli tahmean suklainen leivos, mutta nimensä mukaisesti se on väriltään vaalea. Taikinassa käytetään tumman suklaan sijaan valkosuklaata ja täten makukin on tietysti hieman erilainen. Tein jo aiemmin yhden blondie-kokeilun tällä Lunni leipoo-blogin reseptillä, mutta en onnistunut saamaan tavoittelemaani koostumusta leivonnaiseen. Ehkä kypsensin sitä liikaa, ehkä joku muu asia meni pieleen, mutta leivonnainen oli makuuni hieman kuiva, ei sellainen mehevän kostea kuten oli tarkoitus. Niinpä päätin ottaa revanssin ja tehdä leivonnaisen vähän eri tavalla. Muokkasin ainesosien määriä ja valmistustapaa, tällä kertaa lisäsin myös leivonnaisen päälle tuorejuustokuorrutteen. Olen tehnyt vastaavia tuorejuustobrownieseja aiemmin hyvällä menestyksellä, joten arvelin yhdistelmän toimivan blondie-pohjankin kanssa. Ja ai että näistä tulikin hyviä! Näissä leivonnaisissa ulkonäkö ei todellakaan tee oikeutta maulle, kannattaa testata itse. Tunnustettakoon, että mies sai tästä koko satsista yhden ainoan palasen ja söin itse loput.

Pohja:

150 g voita

150 g valkosuklaata

1,5 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

2 tl vaniljasokeria (tai muutama kierros vaniljamyllystä)

3 kananmunaa

3 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Kuorrute:

200 g Valio Viola-appelsiinituorejuustoa

1 kananmuna

1 rkl vehnäjauhoja

Sulata voi ja paloiteltu valkosuklaa mikrossa välillä sekoitellen. Lisää joukkoon sokerit ja sekoita. Lisää joukkoon kananmunat yksitellen kunnolla sekoittaen. Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja lisää taikinaan. Sekoita tasaiseksi. Vuoraa n. 20x30 cm uunivuoka leivinpaperilla ja kaada valtaosa taikinasta vuokaan. Jätä hieman taikinaa viimeistelyyn.

Tee tuorejuustotäyte sekoittamalla kananmuna ja vehnäjauhot tuorejuuston sekaan. Kaada tuorejuustotäyte taikinan päälle. Lisää tuorejuustotäytteen päälle loppu taikina nokareina ja vedä veitsenkärjellä pintaan marmorikuvioita. Tämän vaiheen kanssa ei ole niin tarkkaa, sillä blondie-taikina ja tuorejuustotäyte ovat sen verran saman värisiä, etteivät marmorikuviot näy yhtä hyvin kuin brownie-taikinan kanssa

Paista leivonnaista 175-asteisessa uunissa n. 30-35 minuuttia. Paistoaika riippuu uunin tehosta ja käyttämästäsi vuoasta, joten kannattaa kokeilla leivonnaisen kypsyyttä tikulla paiston aikana. Leivonnaista ei kannata paistaa liian kypsäksi, vaan jättää mieluummin hieman taikinaiseksi keskeltä, riittää kun reunat ovat kiinteät.