27. lokakuuta 2017

Viikkokatsaus nro 40

2.10.
Maanantaina bongasin Instagramista hyvännäköisen leivonnaisen ja kun jääkaapissa kerran oli puolukoita sekä muutkin tarvittavat ainekset, ryhdyin hetken mielijohteesta leipomishommiin. Tämä oli kyllä erinomaisen herkullinen piirakka (tai blondie, mikä lie) ja sopisi makujensa puolesta myös jouluun. Kannattaa kokeilla, reseptin löydät täältä. Omassa versiossani pohjataikinasta ja juustokakkumassasta ei ihan muodostunut tuollaisia erillisiä kerroksia, vaikka kerrankin noudatin reseptiä lähes orjallisesti. Makuun tuo ei toki vaikuttanut, mutta ulkonäkö oli vähän erilainen kuin alkuperäisessä.

3.10.
Tiistaina sain vähän omaa aikaa miehen lähtiessä tytön ja tämän serkkupoikien kanssa uimahalliin. Aloin jostain syystä katsella Master Chef Junioria ja pian huomasin katsoneeni kaikki saatavilla olevat jaksot putkeen. Vaikka olen itsekin ollut lapsesta asti kiinnostunut ruuanlaitosta ja erityisesti leipomisesta, en vaan voi käsittää miten taitavia osa noista lapsista on. Ja miten hellyyttäviä he ovatkaan aitoudessaan, niin innostus kuin pettymyskin näytetään juuri sellaisena kuin se on välittämättä tv-kameroista. Ja kuinka rohkeasti lapset tuovat persoonansa peliin kilpailussa! Miettikää nyt vaikka 13-vuotiasta poikaa, joka kertoo olevansa tyytyväinen saadessaan vihdoin vertaisiaan kilpailijoita, kertoo ilmaisevansa niin ruuanlaitossa kuin pukeutumisessaan senhetkistä fiilistään ja siteeraa pokkana Sinkkuelämää-elokuvaa. Itse taisin samassa iässä pyrkiä lähinnä sulautumaan massaan, koska olisihan se nyt ollut kauheaa olla erilainen kuin muut. Tämän päivän lapset ja nuoret eivät onneksi taida olla ihan samanlaisia laumasieluja kuin mitä itse olin.

4.10.
Keskiviikkona lapsi tuli innoissaan esittelemään piirtämäänsä kummitusta ja pyysi, josko voisin piirtää sille kengät. Jouduin hieman ensin tarkentamaan, että mitkähän näistä mahtavat ovat jalat. Kuulemma nuo kaikki alareunan viivat olivat jalkoja, joten tein sitten työtä käskettyä ja piirsin jokaiseen niistä kengän. Lapsi sitten vielä jatkoi piirrustusta tekemällä kummitukselle myös kädet ja korvat. Harmi etten huomannut ikuistaa lopullista taideteosta, sillä tuossa magneettitaulussa se ei kovin kauaa säilynyt.

5.10.
Torstaina olisi ollut tytön päiväkotipäivä, mutta hän yski koko edellisyön sen verran paljon, että päätimme pitää kotipäivän. Olin mitannut lapselta yöllä kuumeenkin, mistä innostuneena koko aamu leikittiinkin lääkäriä ja tutkittiin lähes kaikki talosta löytyvät pehmolelut. Minä sain toimia lääkärinä ja lapsi sitten kuskasi pehmoeläimiä eri huoneisiin riippuen niiden saamasta diagnoosista. Terveet menivät siis yhteen huoneeseen ja sairaat toiseen, jotta eivät tartuttaisi muita. Ihan hyvä oivallus lapselta, minä en nimittäin ohjeistanut toimimaan niin.

6.10.
Perjantaiaamuna mies lähti viikon kestäviin kertausharjoituksiin ja me jäimme tytön kanssa kotiin, sillä en edelleenkään viitsinyt viedä räkäistä ja yskäistä lasta päiväkotiin. Olimme olettaneet, ettei miestä edes oteta koko harjoitukseen lasketun ajan ollessa niin lähellä, mutta väärässä olimme. Aamupäivällä mies lähetti kuvan itsestään kurkkusalaattiasussa rinkka selässä ja minä vähän huokailin mielessäni, että joudunko todella näin viimeisillään raskaana olemaan viikon kaksin flunssaisen esikoisen kanssa. No, enpä joutunut, koska loppuillasta olinkin jo synnytyssalissa. Päivän aikana ei siis ollut mitään oloja lähestyvästä synnytyksestä, mutta kun alkuillasta istuin äitini luona syömässä pizzaa alkoi merkkejä vähitellen ilmaantua. Hetken aikaa tilannetta seurattuani totesin, että nyt on varmaan parempi lähteä käymään kotona pakkaamassa sairaalakassi ja lapselle yöpymistarvikkeet. Siskoni lähti kuskaamaan minua, sillä en itse enää uskaltanut lähteä auton rattiin, vaikka oloni siinä vaiheessa olikin vielä ihan hyvä. Kotiin päästyäni ei ollut enää epäselvyyttä siitä onko synnytys käynnissä ja pakkailin puhisten tavaroita hieman hämmentyneen siskoni tehdessä parhaansa avustaessaan minua. Mieskin oli siinä vaiheessa jo saanut lomalapun kertausharjoituksista, mutta emme jääneet enää odottelemaan häntä kotiin, vaan sisko lähti viemään minua sairaalaan. Varttia vailla kymmenen olin TAYS:ssa ja mieskin ehti parahiksi paikalle juuri kun olin siirtymässä saliin. Perjantain pari viimeistä tuntia menikin sitten melko intensiivisissä merkeissä.

7.10.
Vaikka synnytys sujuikin nopeasti, en ihan ehtinyt saada pikkusiskoa puserrettua ulos perjantain puolella. Yhdeksän minuuttia yli puolenyön olimme vihdoin onnellisia kahden lapsen vanhempia ja tytön syntymäpäiväksi tuli täten 7.10.2017. Lapsen syntymähetki on kyllä niin ainutlaatuinen tapahtuma, että sitä on vaikea edes sanoin kuvata. Miten joku, jota ei hetki sitten vielä varsinaisesti ollut olemassa, onkin nyt yhtäkkiä siinä, ilmielävänä ja ihan oikeana? Vaikka äitinä olinkin päässyt luomaan sidettä vauvaan jo odotusaikana kantaessani häntä sisälläni ja tuntiessani hänen liikkeensä, on silti eri asia nähdä lapsi ensimmäistä kertaa ja päästä tutustumaan häneen oikeasti. Ja miten hämmentävää se olikaan, että hän oli ihan eri näköinen kuin isosiskonsa! Jotenkin sitä oli alitajuisesti odottanut toista samanmoista, mutta tämä neiti onkin ihan oma painoksensa tummine niskahiuksineen ja mustikansinisine silmineen. Tässä kuvassa synnytyksestä on kulunut vajaa tunti ja fiilis oli kaikin puolin mahtava hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Mikä parasta, lasta ei viety minulta pois, kuten esikoisen kohdalla kävi. Isosiskohan vietti neljä ensimmäistä päiväänsä lastenosastolla tarkkailussa ja minä jouduin kotiutumaan sairaalasta ilman vauvaa. Jälkikäteen ajateltuna se oli aika kova paikka ja aiheutti varmasti osan alkuaikojen ahdistuksesta ja epävarmuudesta esikoisen kanssa. Tällä kertaa pääsin nauttimaan vauvan kanssa olemisesta heti alusta alkaen, mikä oli ihan mahtavaa. En tainnut tuona synnytysyönä nukkua lopulta ollenkaan, niin onnessani olin ihaillessani täydellistä pientä ihmisenalkuamme.

8.10.
Kaiken ollessa hyvin pääsimme jo heti sunnuntaina sairaalasta kotiin, tosin vasta iltamyöhään lääkärinkierron venyessä pitkäksi. Pikkusisko tuotiin kotiin samassa haalarissa kuin isosiskonsa vajaa neljä vuotta sitten ja mies oli ostanut pienelle myös samanlaisen gerberan kuin mitä aikanaan esikoiselle, väri oli vain eri. Tammikuun tyttömme sai pinkin kukan, lokakuun lapsi oranssin. Esikoinen oli viettänyt kaksi yötä mummulassa ja oli kieltämättä vähän sekaisin jännityksestä, ilosta ja ehkä hämmennyksestäkin. Me miehen kanssa emme tulleet vanhemmiksi ensimmäistä kertaa, mutta lapsi tuli ensimmäistä kertaa sisarukseksi ja se on iso muutos se. Olin jo ehtinyt ikävöidä esikoista ja tirautinkin pienet onnenkyynelet saadessani hänet taas kainaaloni. Kaikki tuntui vaan niin oikealta eikä lainkaan samalla tavalla hämmentävältä ja pelottavalta kuin esikoisen kanssa. Tässä on nyt meidän perhe ja meidän tytöt, parasta maailmassa. <3

3. lokakuuta 2017

Viikkokatsaus nro 39

25.9.
Maanantaina poikkesimme anoppilaan, sillä miehellä oli siellä metsähommia hoidettavana. Sää oli upea, mutta täytyy tunnustaa että käytin ulkoiluun noin viisi minuuttia eli juuri sen aikaa, että sain tämän kuvan otettua ja ihmeteltyä hetken pellolla käynnissä olevia puimatöitä. Sitten käytin tilaisuuden hyväkseni ja menin päiväunille anopin viihdyttäessä sillä välin tyttöä. Anoppi tarjoaa melkein joka vierailulla jotain mukaan ja tällä kertaa saimme kotiin viemisiksi suppilovahveroita, puolukoita, omenoita ja luumuja. Kyllä näin satokaudella kelpaa.

26.9.
Olen säästänyt esikoiselta ihan kaiken tavaran ja vaatteet juuri sillä ajatuksella, että jos meille joskus tulee toinen lapsi, niin niille voi tulla käyttöä. Kaikki nämä kamppeet eivät ole olleet mitenkään kovin organisoidusti säilötty, vaan laatikkoa, pussia ja nyssäkkää löytyi useammasta eri paikasta. Nyt kun on ollut pakko raivata lisää kaappitilaa vauvaa varten, tuli myös käytyä nuo kaikki vaatteet läpi. Voi apua mikä määrä ja mikä homma! Tämä kuva voisi olla melkein miltä tahansa viime viikon päivältä, mutta tiistaina(kin) meillä näytti siis tältä. Jälleen kerran voisi todeta, että olisiko ollut fiksumpi hoitaa nämä hommat joskus aiemmin eikä nyt, kun maha on koko ajan tiellä ja jaksaminen muutenkin aika rajallista? Todellakin olisi, mutta viime tipan ihminen on viime tipan ihminen tässäkin suhteessa. Nyt on kuitenkin koon mukaan lajiteltu kymmenen laatikollista lastenvaatetta ja kenkiä odottamaan seuraavaa käyttäjää ja pienimmät vaatteet viikattu kaappiin. Lisäksi laitoin pari jätesäkillistä vaatetta ja kodintekstiiliä odottamaan seuraavaa Karjala-keräystä, toivottavasti tulevat siellä tarpeeseen.

27.9.
Keskiviikkona olimme äitini luona lounaalla. Saimme maistuvaa lohikeittoa, joka onkin harvinaista herkkua, sillä kotona emme juurikaan syö kalaruokia miehen allergian takia. Pikkusiskoni on aloittanut kuntonyrkkeilyn ja esitteli meille nyrkkeilyhanskojaan sekä käsisiteiden sitomista. Tyttökin halusi kokeilla nyrkkeilyvälineitä, joten hetken päästä sitten poseerattiinkin kameralle hurjalla taisteluilmeellä ja kuvattiin myös videoita, joissa tyttö nyrkkeili mummun pitämää tyynyä vasten. Halvat on huvit.

28.9.
Äitini antoi edellispäivänä matkaan kirjan luettavaksi ja tartuinkin siihen heti torstaina aamulla vietyäni tytön päiväkotiin. Ehdin lukea kirjan läpi lapsen ollessa hoidossa, sen verran hyvin Minna Rytisalon esikoisteos Lempi imaisi mukaansa. Toki kirjassa ei ole kuin reilu parisataa sivua, joten siksikin luku-urakka oli nopea. Kirjan kerronnallinen kikka on mielenkiintoinen, sillä vaikka päähenkilö periaatteessa onkin Lempi-niminen nainen, ei hän pääse koskaan itse ääneen, vaan tarina kerrotaan kolmen hänen läheisensä suulla. Kertojina toimivat Lempin vastavihitty aviomies Viljami, piikatyttö Elli ja kaksoissisar Sisko. Tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen Suomeen Lapin sodan aikaan ja siinä avataan perhetragediaan johtaneita syitä ja niiden seurauksia vähitellen pala palalta. Kirjan kieli on kaunista ja kerronta taidokasta, mutta ei liian koukeroista tai kikkailevaa, vaan teksti säilyy helppolukuisena. Itselleni tuli kirjasta paikoitellen mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, mikä ei ole lainkaan huono vertaus. Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan, hieno teos!

29.9.
Perjantaina otin koko päivän itselleni. Aamupäivällä kävin inspiroitumassa MIB:n eli Mothers in Business ry:n järjestämällä yritysvierailulla ohjelmistotalo Vincitillä, jossa yrityksen henkilöstöjohtaja Johanna Pystynen kertoi heidän kehittämästään LaaS-johtamismallista. Vincitin henkilöstökäytännöt edustavat muutenkin uudenlaista HR-ajattelua ja esimerkiksi työn ja perheen yhteensovittamiseen panostetaan työnantajan puolelta paljon. Ihan huippua, että myös äitiysvapaalla ollessa tarjoutuu mahdollisuuksia pysyä ajan hermolla ammatillisessa mielessä. Päivä jatkui vauvatarvikehankintojen, herkullisen lounaan ja leffakäynnin merkeissä. Illalle olin sopinut treffit ystävien kanssa Tuulensuuhun ja lopulta kotiuduin vasta puolen yön jälkeen. Olipa ihan huippu päivä! Onneksi ehdin tällaisenkin viettää, samanlaisia ei taida ihan hetkeen olla luvassa vauvan synnyttyä.

30.9.
Lauantaina olimme miehen kummisedän 70-vuotisjuhlilla, jotka oli järjestetty viimeisen päälle. Oli pitopalvelua, juhlapuheita, kuvaesitystä, runonlausuntaa ja elävää musiikkia. Hieman jopa huvitti, miten vaikuttunut tyttö oli NääsBoys-kvartetista istuessaan kuin tatti kuuntelemassa harmaapäisen herranelikon esittämiä ikivihreitä. Taisin olla melko muhkea näky juhlakoltussani, kun ihan tuntemattomatkin ihmiset tulivat kyselemään, koska on laskettu aika. Eipä sillä, kyselyt olivat hyväntahtoisia ja saimme paljon onnentoivotuksia, mikä oli vain mukavaa. 

1.10.
Sunnuntaina mies lähti jo aikaisin aamulla Pirkan Hölkkään, kun taas me tytön kanssa saimme heräillä laiskasti ja valmistautua rauhassa lapsen ensimmäisille kaverisynttäreille. No, kiirehän siinä lopulta tuli, kun lahjakin piti käydä vielä ostamassa ennen puoleltapäivin alkaneita juhlia. Sanoinko jo jotain asioiden jättämisestä viime tippaan..? Miehen saatua tämän vuoden Pirkan Kierros-urakkansa päätökseen otimmekin loppupäivän rennosti ja mies jopa nukkui päiväunet, mitä tapahtuu hyvin harvoin. Illalla lämmitimme saunan ja haimme iltapalaksi pizzaa ja jäätelöä. Pitihän sitä miehen urheilusuorituksen aiheuttamaa energiavajetta jotenkin paikata. Yeah right, minähän niitä oikeasti halusin.

1. lokakuuta 2017

Viikkokatsaus nro 38

18.9.
Viikko alkoi Janican emännöimien Nosh-kutsujen merkeissä. Noshin lastenvaatteet ovat olleet meillä kovasti tykättyjä erityisesti niiden kestävän laadun vuoksi. Vaatteiden mitoitus on myös suunniteltu siten, että niiden käyttöikä on pitkä. Meillä on esimerkiksi ollut yksi Noshin tunika nyt ainakin vuoden päivät käytössä. Noshilta löytyy kivoja vaatteita aikuisillekin, mutta tällä kertaa en tilannut itselleni mitään, vaan tein pelkästään tytölle muutaman hankinnan. Tuo kuvassa näkyvä puuteriroosa frillapaita olisi ollut ihana, mutta valitettavasti se oli sen verran kapeaa mallia, ettei oikein sopinut meille koossa 110/116. Seuraavassa koossa taas hihat olisivat auttamatta liian pitkät. Sen sijaan kaksi muuta tekemääni ostosta tulevat kyllä varmasti käyttöön.

19.9.
Tiistaina käytin omenapuumme viimeisen hedelmät piirakkaan, jonka varjolla saimme myös hyvän syyn kutsua vieraita kylään. Kesken leivonnan huomasin vehnäjauhojen olevan vähissä, mutta onneksi kaapista löytyi gluteenitonta kaurajauhoa, joka antoikin pohjaan oikein hyvän maun. Rakenteensa puolesta piirakka ei sitten ollutkaan niin onnistunut, vaan pohja oli omituisen murumaista. Sen siitä saa kun ei käytä ohjeita. Mutta makuhan ratkaisee ja hyvää tämä oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Toivottavasti ensi vuonna saisimme vähän reilummin omenaa tuosta puusta, sen verran maukas lajike on kyseessä. Nyt tuo noin parinkymmenen omenan sato jäi vähän laihaksi.

20.9.
Keskiviikkoaamuna kävin neuvolassa ja otin myös tytön sinne mukaan miehen ollessa työreissussa. Koska neuvola-aika oli kahdeksalta aamulla, emme ehtineet syödä aamupalaa kotona ennen sitä, vaan suuntasimme neuvolakäynnin jälkeen aamiaiselle Nekalan legendaariseen Konditoria Mariin. Marin valikoima on suunniteltu melkoisen lihaisaan makuun ja annoskoot ovat reiluja, sellaisia työmiehen satseja. Itse sain kyllä lihapullaleipäni tuhottua ongelmitta, mutta tytön pekonipatongista jäi reilu puolet isälle tuliaisiksi. Berliininmunkki sen sijaan mahtui hyvin likan mahaan lähes kokonaan, mutta jälkiruualle onkin tunnetusti eri vatsa. Itse pärjäsinkin sitten tuolla aamupalalla iltaan asti, jolloin kävin naisporukalla syömässä Ravintola Pyyssä. Ilta oli mukava ja seura hyvää, mutta ruuan suhteen ei nyt jäänyt jälkipolville ihmeemmin kerrottavaa. Yhden lounaan ja yhden illallisen jälkeen Pyy ei ole vielä ihan päässyt vakuuttamaan, mutta en myöskään tyrmää ettenkö voisi mennä sinne vielä joskus uudelleenkin.

21.9.
Olen säästänyt lähes kaikki esikoisen vaatteet ja kaikki muutkin tarvikkeet, joten hankintoja ei ole juurikaan tarvinnut tehdä. En kuitenkaan voinut vastustaa, kun bongasin muuan mainoksesta erän vauvanvaatteita todella edulliseen hintaan. Torstaina kävin siis ostamassa pikkusisarukselle hänen ensimmäiset omat vaatteensa, mistäs muualta kuin Lidlistä. Saa nähdä millaista laatua ovat, tosin eipä näitä pikkuvauvavaatteita kovin pitkään ehdi käyttääkään.

22.9.
Perjantaina kävin taas naisporukalla syömässä, tällä kertaa opiskelukaverieni kanssa Arto Rastaan Dining 26:ssa. Tästä illallisesta kannattaa jo jakaa kuvakin, nimittäin varsinkin nuo vasemmalla olevat libanonilaiset sieni-pinaattipiiraat olivat todella herkullisia. Oikealla oleva burrata-annoskin oli varsin maistuva. Lisäksi söin friteerattua vuohenjuustoa munakoisotahnalla, valkosipulilla glaseerattua porsaanniskaa ja jälkiruuaksi suklaafondantin. Edellisellä kerralla olimme täällä ystäväpariskunnan kanssa joskus kevättalvella ja silloin söimme lähes koko listan läpi neljään pekkaan. Nyt jokainen tilasi omat annoksensa erilaisten mieltymysten ja ruokarajoitteiden vuoksi, mutta hyvin tässäkin pääsi uusitun listan makuun. Possu oli annoksista se heikoin lenkki ja suklaafondantin paistoaika oli hivenen liian pitkä, koska leivonnainen oli lähes läpikypsä. Muuten ruuassa ei ollut moittimista, eli uskallan tätä kyllä suositella.

23.9.
Lauantaina mies osallistui lukioporukkamme kanssa Ylöjärvellä järjestettyyn X-Runiin. Kävimme kannustamassa miehiä lähdössä ja ehdimme bongata heidät myös reitin varrelta suunnatessamme itse Pepperiin syömään. Toiset urheilevat ja toiset pitävät huolta tankkauksesta, hyvä tasapaino. Kuulemma meidän naisten pitäisi ensi vuonna koota oma joukkue kisaan, saa nähdä kuinka käy. Seitsemän kilometrin juoksu voisi ehkä olla mahdollisuuksien rajoissa, mutta ne matkalla olevat esteet vähän mietityttävät tällaista syntymäatleettia. No, ehkä tämä ajatus unohtuu tässä vuoden kuluessa (toivottavasti).

24.9.
Sunnuntaina juhlistettiin vielä kertaalleen odotusta ja vauvan tuloa, tällä kertaa perheemme naisten ja lasten voimin. Paikalla oli neljä sukupolvea, vanhimman ja nuorimman juhlavieraan välisen ikäeron ollessa noin 85 vuotta. Herkuttelimme ja höpöttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä juttujen ollessa tasoltaan korkealuokkaisia ja poikkeuksellisen älykkäitä, kuten aina meidän perheessä. Toisin sanoen sai nauraa mahansa kipeäksi mitä tyhmemmille jutuille kihomadoista Tinder-treffeihin. Ihan parasta, kiitos vielä rakkaat.