Raskausaikana suhtauduin imettämiseen melko neutraalisti. Pidin sitä luonnollisena tapana ruokkia lapsi ja toivoin, että imetys onnistuisi, mutta en myöskään pitänyt sitä minään kynnyskysymyksenä. Jos imetys ei syystä tai toisesta sujuisi, niin sitten annetaan pullosta korviketta ja that's it. Neuvolan perhevalmennuksessa yksi kokonainen kerta oli omistettu imetykselle ja siellä mm. puhuttiin rintatulehduksista, näytettiin kuvia erilaisista imetysasennoista (kontallaankin voi imettää!) ja kierrätettiin rintakumia kädestä toiseen. Yksi pariskunnista alkoi ensin hihitellä keskenään ja lopulta pyrskähdellä nauruun niin hillittömästi, että he joutuivat poistumaan paikalta muiden pyöritellessä silmiään. Niin, onhan ne tissit tosi jännä juttu... Itsekin kyllä hieman kummastelin, miksi imetyksestä tehtiin valmennuksessa niin iso ja monimutkaiselta vaikuttava asia. Useimmilla tuntemillani ihmisillä imetys oli sujunut helposti ja päätin luottaa siihen, että imetys tulee sujumaan omalla painollaan. Mutta eihän se tietenkään niin mennyt.
Jos etukäteen kuvittelinkin imetyksen olevan sitä, että lapselle lyödään tissi suuhun ja sillä selvä, niin todellisuus osoittautui ensimmäisinä päivinä joksikin ihan muuksi. Lapsi vietiin suoraan synnytyssalista lastenosastolle, jossa ruokailut hoituivat kellon- ja millintarkasti pullosta. Halusin imettää lasta, mutta hän oli kiinni piuhoissa eivätkä hoitajat muutenkaan liiemmin kannustaneet imetykseen. Ensimmäisen imetysyrityksen jälkeinen syöttöpunnitus osoitti, ettei maitoa tullut tippaakaan ja hoitajien mielestä lapsen oli tärkeämpää saada ravintoa pullosta kuin väsyttää itseään rinnalla. Vasta synnytystä seuraavan päivän iltana minulle tuotiin rintapumppu ja kehotettiin kokeilemaan sillä, josko maito lähtisi vähitellen herumaan. Kolmantena päivänä synnytyksestä minut kotiutettiin, mutta vauva jäi vielä sairaalaan. Pumppua en saanut mukaan eikä kukaan kehoittanut sellaista edes hankkimaan. Onneksi tyttökin pääsi kotiin jo seuraavana päivänä ja pääsimme yhdessä aloittamaan imetysharjoittelun. Evääksi sairaalasta saimme pienen määrän luovutettua äidinmaitoa sekä ohjeet syöttää vauvaa kolmen tunnin välein. Minulta ei edelleenkään tullut maitoa kuin pieniä tippoja, joten oli selvää, että korviketta tullaan tarvitsemaan.
Heti kotiutumisiltana ystävämme toi meille lainaan sähköpumpun, jolla yritin jouduttaa maidon nousua. Koitin kiskoa pumpulla maitoa aina sillä välin kun lapsi nukkui ja kun hän heräsi, yritin ensin imettää ja sitten antaa lisäksi pullosta sitä vaivalla lypsettyä maitoa, joka ei riittänyt alkuunkaan. Mies sekoitteli pulloon äidinmaitoa ja korviketta lastenosastolta ohjeistetuilla suhteilla ja kirjasi paperilapulle, montako millilitraa maitoa on annettu milloinkin ja millä prosenttiosuudella. Minä yritin imettää rintakumilla ja ilman, imetystyynyn kanssa ja ilman, itkun kanssa ja ilman. Käymään tullut kätilösiskoni neuvoi lopulta kädestä pitäen oikeaa käsinlypsytekniikkaa ja lähtiessään kuulemma pyöritteli päätään, että "voi noita raukkoja, ovat ihan pihalla". Niinhän me taidettiin vähän ollakin. Imetys tuntui mahdottomalta tehtävältä ja koin suurta epäonnistumisen tunnetta, kun en pystynytkään ruokkimaan lastani rintamaidolla. Vaikka aiemmin olin itse ihmetellyt, miksi toisilla äideillä on niin kova kynnys korvikkeen käyttöön, tuntui korvikkeen antaminen nyt suunnilleen siltä, kuin olisin juottamassa lapselle syanidia. Niinpä niin... Stressitasoni nousi lopulta sille asteelle, että olin kahdesti pyörtyä suihkuun odotellessani terveydenhoitajaa ensimmäiselle kotikäynnille. Jännitin niin kovasti sitä, oliko tytölle tullut tarpeeksi painoa, ettei järki pelannut enää ollenkaan. Muistan pelänneeni, että lapsi joutuu sairaalaan nenä-mahaletkulla ruokittavaksi, koska lastenosastolla joku hoitaja oli maininnut, että sellainenkin on vaihtoehtona, jos lapsen paino ei lähde riittävästi nousuun.
Tuo pelätty ensimmäinen punnitus osoitti, että painoa ei ollut tullut ihan käyrien mukaisesti ja saimme kontrolliajan neuvolaan muutaman päivän päähän. Siitä seurasi tietenkin pienoinen romahdus, mutta hetken pohjamudissa rämmittyäni sisuunnuin ja päätin, että kyllä se imetys saadaan vielä sujumaan. Järkeilin, että parasta on jättää kaikki ylimääräinen säätäminen pois ja varmin keino saada maito nousemaan on vain imettää ja imettää. Hylkäsimme siis yhteisestä sopimuksesta (ja terveydenhoitajan suosituksen vastaisesti) lisämaidot, pumppaamiset ja rintakumit, mikä osoittautui meille oikeaksi päätökseksi. Alkuun vauva ei syönyt kovin hanakasti ja nukahteli herkästi rinnalle, mutta sitten minä istuin nukkuva vauva sylissä siihen asti, kunnes hän heräsi uudelleen ja jatkoin taas imettämistä. Mieskin teki kaikkensa, että sain todella keskittyä vain meijeritoimintani käynnistelyyn. Hän kantoi eteen ruokaa ja juomaa, puolittain pakotti minut syömään kun ruoka ei tahtonut maistua ja esimerkiksi heräsi yöllä nostamaan vauvan pinnasängystä rinnalle, jotta minun ei tarvinnut kipeänä könytä ylös sängystä. Neuvolan painokontrollin jälkeen pääsimme lopulta heittämään ylävitoset neuvolan aulassa - hommahan alkaa sujua!
Hankalan alun jälkeen imetys lähti lopulta luistamaan todella hyvin. Tyttö viihtyi rinnalla mainiosti, alkuun melkein koko hereilläoloaikansa. Täysimetin häntä puoli vuotta, osittain siksi, että niin suositellaan, mutta suuremmalta osin kuitenkin siksi, että se oli niin helppoa. Koskaan ei tarvinnut miettiä, onko ruokaa mukana, missä sen saa lämmitettyä ja kuinka paljon tulee sotkua. Ravinto oli aina matkassa ja helposti tarjoiltavissa ilman sen suurempia kommervenkkejä. Olin niitä äitejä, jotka imettivät missä ja milloin vaan - jos lapsi halusi maitoa, hän myös sai sitä. Olen imettänyt ravintoloissa, kahviloissa, kylässä, puistossa, juhlissa, ostoskeskuksessa, junassa, lentokoneessa, auton takapenkillä parkkihallissa, uimarannalla, missä milloinkin. Kerran imetin jopa kirkossa, kun vauva päätti kesken tätinsä konfirmaatiotilaisuuden alkaa itkeä. Tiedän julki-imetyksen aiheuttavan joissain paheksuntaa, jopa siihen pisteeseen asti, että imettävää äitiä pyydetään poistumaan ravintolasta. Itse en koskaan ole nähnyt tarpeelliseksi tehdä imetyksestä jotain salamyhkäistä ja peiteltävää asiaa, vaan olen ruokkinut lastani aina kun siihen on ollut tarvetta. Toki olen pyrkinyt huomioimaan muut läsnäolijat ja pitämään paljaan pinnan vilauttelun minimissä, mutta siihen nyt ei vaadita kummoisia temppuja. Päälle löysähkö paita, alle trikootoppi ja voilà! Joitain hämmentyneitä katseita olen kohdannut, mutta aika äkkiä miespuoliset vieraammekin oppivat siihen, että meillä kotona minä imetän siellä missä muutkin ovat sen sijaan, että poistuisin pitkäksi aikaa toiseen huoneeseen ruokkimaan lasta. Tässä on onneksi auttanut se, että iso osa ystäväpiirimme miehistä ovat pienten lasten isiä itsekin ja imetys on heille jokapäiväistä arkea.
Tytön yksivuotispäivän lähestyessä sain vastata yhä useammin kysymyksiin siitä, kuinka kauan aion vielä imettää. Taaperoimetys oli yksi niistä asioista, joita vieroksuin ja joita en ennen omaa lasta olisi voinut kuvitella tekeväni, mutta toisin kävi. En nähnyt mitään syytä sille, miksi lehmänmaito muuttuisi jotenkin ylivertaisesti paremmaksi ravinnoksi juuri tuon maagisen yhden vuoden rajapyykin kohdalla. Imetys tuntui edelleen luontevalta ja mielekkäältä niin lapselle kuin äidillekin, joten jatkoimme imetystä täysin lapsentahtisesti reilusti yli yksivuotiaaksi. Ensimmäisenä luovuimme yöimetyksestä tytön ollessa vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Yöimetyksen lopettamisesta oli vihjailtu ensimmäisen kerran jo puolivuotisneuvolassa, mutta silloin en ottanut asiaa kuuleviin korviini. Uskon nimittäin, että on pitkälti yöimetysten ansiota, että meillä nukuttiin kohtalaisen hyvin vauvavuonna. Tyttö nukkui vieressämme ja pääsi rinnalle aina niin halutessaan, joten minun ei tarvinnut öisin heräillä kuin korkeintaan kääntämään kylkeä ja vaihtamaan lapsi rinnalta toiselle. Alkuvuodesta lapsi alkoi kuitenkin nukkua levottomammin ja kieppua vieressä eikä hän enää rauhoittunut rinnalle kuten aiemmin. Niinpä lapsi siirtyi nukkumaan omaan sänkyyn koko yöksi ja yöimetys loppui siinä samalla. Päivisin tyttö sai edelleen maitoa niin usein kuin halusi ja varsinkin aamuimetyksistä tuli entistä tärkeämpiä. Pikku hiljaa kesän aikana siirryimme siihen, että maitoa sai vain aamuisin ja iltaisin. Näin jatkettiin pari kuukautta, kunnes jätin pois ensin iltaimetyksen ja lopulta vielä aamumaidonkin. Kaikki siirtymät ovat sujuneet yllättävän kivuttomasti, vaikka alkuun pientä ihmetystä ja itkuisuutta onkin ollut ilmassa. En tiedä, onko meillä vaan niin helppo lapsi vai onko aika yksinkertaisesti ollut aina kypsä näille muutoksille, mutta mitään suurempia protesteja ei ole ollut havaittavissa.
Isäni sanoi joskus, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan ensimmäinen monista pienistä kuolemista äitiyden polulla. Vaikka en mitään suruhuntua tässä ole päähäni sovitellutkaan, niin ymmärrän kyllä, mitä isäni ajoi takaa. Imetyksen lopettaminen konkretisoi omalla kohdallani paljon vahvemmin siirtymistä vauvavaiheesta pikkulapsielämään kuin esimerkiksi yksivuotispäivä. Jotain sellaista, mitä olemme yhdessä lapseni kanssa jakaneet hänen syntymästään saakka, ei enää ole. Äidin ja lapsen välillä on toki monenlaista läheisyyttä ja hellyyttä, mutta mikään ei täysin vastaa intiimiydessään imetystä. Imetys on ollut minulle myös jollain tapaa voimaannuttavaa. Onhan se aika huikea tunne huomata, että minun kehoni pystyy tuottamaan ravintoa, jonka avulla lapseni pysyy hengissä, kasvaa ja kehittyy. Juuri mikään ei ole yhtä suloista kuin rinnalla onnessaan ähisevä ja maitokoomassa silmiään pyörittelevä vauva. Vielä tällä hetkellä minun on vähän ikävä imetystä. Tunnen pienen kaipauksen piston sydämessäni, kun lapsi ei enää aamuisin kiipeäkään viereeni peiton alle, vaan alkaa touhuta omiaan. Mutta niin ne lapset vain kasvavat ja näitä erilaisia napanuoria tullaan katkomaan vielä monen monta kertaa tulevaisuudessa. Ehkä se muuttuu ajan myötä helpommaksi?
Tytön yksivuotispäivän lähestyessä sain vastata yhä useammin kysymyksiin siitä, kuinka kauan aion vielä imettää. Taaperoimetys oli yksi niistä asioista, joita vieroksuin ja joita en ennen omaa lasta olisi voinut kuvitella tekeväni, mutta toisin kävi. En nähnyt mitään syytä sille, miksi lehmänmaito muuttuisi jotenkin ylivertaisesti paremmaksi ravinnoksi juuri tuon maagisen yhden vuoden rajapyykin kohdalla. Imetys tuntui edelleen luontevalta ja mielekkäältä niin lapselle kuin äidillekin, joten jatkoimme imetystä täysin lapsentahtisesti reilusti yli yksivuotiaaksi. Ensimmäisenä luovuimme yöimetyksestä tytön ollessa vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Yöimetyksen lopettamisesta oli vihjailtu ensimmäisen kerran jo puolivuotisneuvolassa, mutta silloin en ottanut asiaa kuuleviin korviini. Uskon nimittäin, että on pitkälti yöimetysten ansiota, että meillä nukuttiin kohtalaisen hyvin vauvavuonna. Tyttö nukkui vieressämme ja pääsi rinnalle aina niin halutessaan, joten minun ei tarvinnut öisin heräillä kuin korkeintaan kääntämään kylkeä ja vaihtamaan lapsi rinnalta toiselle. Alkuvuodesta lapsi alkoi kuitenkin nukkua levottomammin ja kieppua vieressä eikä hän enää rauhoittunut rinnalle kuten aiemmin. Niinpä lapsi siirtyi nukkumaan omaan sänkyyn koko yöksi ja yöimetys loppui siinä samalla. Päivisin tyttö sai edelleen maitoa niin usein kuin halusi ja varsinkin aamuimetyksistä tuli entistä tärkeämpiä. Pikku hiljaa kesän aikana siirryimme siihen, että maitoa sai vain aamuisin ja iltaisin. Näin jatkettiin pari kuukautta, kunnes jätin pois ensin iltaimetyksen ja lopulta vielä aamumaidonkin. Kaikki siirtymät ovat sujuneet yllättävän kivuttomasti, vaikka alkuun pientä ihmetystä ja itkuisuutta onkin ollut ilmassa. En tiedä, onko meillä vaan niin helppo lapsi vai onko aika yksinkertaisesti ollut aina kypsä näille muutoksille, mutta mitään suurempia protesteja ei ole ollut havaittavissa.
Isäni sanoi joskus, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan ensimmäinen monista pienistä kuolemista äitiyden polulla. Vaikka en mitään suruhuntua tässä ole päähäni sovitellutkaan, niin ymmärrän kyllä, mitä isäni ajoi takaa. Imetyksen lopettaminen konkretisoi omalla kohdallani paljon vahvemmin siirtymistä vauvavaiheesta pikkulapsielämään kuin esimerkiksi yksivuotispäivä. Jotain sellaista, mitä olemme yhdessä lapseni kanssa jakaneet hänen syntymästään saakka, ei enää ole. Äidin ja lapsen välillä on toki monenlaista läheisyyttä ja hellyyttä, mutta mikään ei täysin vastaa intiimiydessään imetystä. Imetys on ollut minulle myös jollain tapaa voimaannuttavaa. Onhan se aika huikea tunne huomata, että minun kehoni pystyy tuottamaan ravintoa, jonka avulla lapseni pysyy hengissä, kasvaa ja kehittyy. Juuri mikään ei ole yhtä suloista kuin rinnalla onnessaan ähisevä ja maitokoomassa silmiään pyörittelevä vauva. Vielä tällä hetkellä minun on vähän ikävä imetystä. Tunnen pienen kaipauksen piston sydämessäni, kun lapsi ei enää aamuisin kiipeäkään viereeni peiton alle, vaan alkaa touhuta omiaan. Mutta niin ne lapset vain kasvavat ja näitä erilaisia napanuoria tullaan katkomaan vielä monen monta kertaa tulevaisuudessa. Ehkä se muuttuu ajan myötä helpommaksi?
