Päivähoitopohdintoja

Tänään se päivä sitten lopulta koitti. Lapsi jäi yksin päiväkotiin. Apua.

Päiväkodin aloitus on ollut tässä tapetilla jo koko viime viikon, kun olimme siellä neljänä päivänä yhdessä tutustumassa. Ensin olimme siellä kahtena päivänä leikkimässä pari tuntia koko perheen voimin. Kolmantena päivänä menimme tytön kanssa kahdestaan aamupalalle ja lähdimme lounaan jälkeen pois. Neljäntenä päivänä oli tarkoitus, että tyttö nukkuisi myös päiväunet päiväkodissa, mutta se ei ihan onnistunut suunnitelmien mukaan, vaan hikinen taisto päättyi tytön erävoittoon. Niinpä päätimme tänään kokeilla, pääsisikö lapsi paremmin päiväkodin rutiineihin kiinni, jos äiti ei olekaan enää mukana vieressä häsläämässä. Aamulla tyttö jäikin hienosti hoitoon, sen kuin sukelsi muiden mukaan käynnissä oleviin leikkeihin ja hyvä kun huomasi lähtöäni. Lähtiessäni ehdin jo miettiä, että mikä tässä meni vikaan, kun kukaan ei itkenytkään? Palatessani iltapäivällä hakemaan tyttöä sain kuulla, että lapsi oli itkenyt ja vastustellut nukkumaanmenoa peräti 45 minuuttia, ennen kuin hänet oli saatu tainnutettua unille. Se siitä kyyneleettömästä ja kitkattomasta aloituksesta sitten.

"Päiväunilla"

Tunteeni päivähoidon aloitusta kohtaan ovat vielä ristiriitaiset. Toisaalta olen luottavainen sen suhteen, että tyttö tulee sopeutumaan päiväkotiin hyvin, onhan hän muutenkin melko joustava tapaus. Hän tulee varmasti viihtymään muiden lasten seurassa, oppimaan uusia taitoja, toimimaan oma-aloitteisemmin, ehkä puheen kehityskin saa vähän vauhtia. Päiväkodin henkilökunta vaikutti ensinäkemältä mukavalta ja lämminhenkiseltä ja tyttö otettiin kivasti vastaan ryhmässä niin aikuisten kuin lastenkin taholta. Päivähoitopäivään on myös mahdutettu yllättävän paljon erilaisia virikkeitä. Tutustumisviikollamme lapset kävivät mm. metsäretkellä, olivat jumppaamassa ja osallistuivat seurakunnan pitämään puuhatuokioon (viimeisimmän kohdan tarpeellisuudesta voidaan tosin olla montaa mieltä). Sitten taas toisaalta on niin monta asiaa, jotka pohdituttavat ja vähän huolestuttavatkin. Osa on ollut mielen päällä jo pidempään, osa niistä taas on sellaisia, joita en olisi edes etukäteen osannut ajatella. En ennen kuin pääsin lapsen siivellä itse näkemään, miten päiväkodin arkea pyöritetään.

Tytön päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä yksitoista lasta, joista nuorin on vähän päälle vuoden ikäinen ja vanhin täyttää pian kolme. Sitä mukaa, kun tuo maaginen kolmen vuoden rajapyykki ylitetään, vapautuu ryhmässä paikka uudelle pikkuiselle. On siis hyvinkin mahdollista, että vuodenvaihteen jälkeen ryhmäkoko kasvaa jopa viiteentoista lapseen, kun seuraavat kaksi ryhmän vanhimmasta päästä olevista lapsista täyttävät vuosia. Henkilökuntaa a.k.a tarhantätejä ryhmässä on nyt kolme. Hyvin usein joku heistä on jossain muualla kuin lasten kanssa: hakemassa tai viemässä ruokakärryä, hoitamassa jotain asiaa, auttamassa toisen ryhmän henkilökuntaa, kahvitauolla, milloin missäkin. Kun henkilökunta saapuu vielä porrastetusti töihin ja luonnollisesti myös lähtee porrastetusti, ollaan hyvin usein siinä tilanteessa, että yhden aikuisen vastuulla on paljon suurempi joukko lapsia kuin tuo lakisääteinen neljä. Siinä saa kyllä olla silmät selässäkin, että ehtii katsoa edes vähän jokaisen perään. Voidaanko siinä kohtaa puhua enää varhaiskasvatuksesta, kun yksi aikuinen yrittää huolehtia kymmenestä alle kolmevuotiaasta? Enemmän se taitaa mennä lastentarhauksen kuin päivähoidon puolelle.

On helppo ymmärtää, että päiväkodissa on oltava selkeät säännöt ja toimintatavat, muuten pakka ei pysy kasassa. Itse kuitenkin hieman hämmästyin sitä, kuinka ohjattua esimerkiksi leikkiminen on. Legoilla leikitään yhdessä paikassa ja autoilla toisessa. Jokaiselle leikkipaikalle mahtuu vain rajattu määrä lapsia ja leikkejä ei saa sekoittaa keskenään. Tällä varmaan pyritään estämään se, etteivät paikat ole heti kaaoksessa ja lapset säntäile sinne tänne, vaan että he keskittyisivät kerralla yhteen asiaan. Omalle lapselle tämä tuntui olevan haastavaa, vaan hän olisi mielellään liikkunut leikistä ja tilasta toiseen. Toinen tyttöä tuskastuttava asia tuntui olevan odottaminen. Kotona pöydästä pääsee pois kun ruoka on syöty ja ulos lähdetään kun vaatteet on saatu päälle. Päiväkodissa pitää tietysti odottaa, että kaikki muutkin ovat syöneet tai pukeneet ennen kuin pääsee jatkamaan muihin touhuihin. Tämä taitaa olla niitä asioita, johon lapsi sopeutuu ajan kanssa. Pidempään päiväkodissa olleita pikkuisia tämä ei tuntunut haittaavan, vaan he odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Aika paljon odottelua päivään kuitenkin mahtuu, sillä tämänikäisten ryhmässä vain harva suoriutuu itsenäisesti vessakäynneistä, pukemisesta tai riisumisesta, vaikka omatoimisuuteen kannustetaankin.

Tietysti tässä vaiheessa mietityttää myös se, kuinka tyttö löytää paikkansa isossa lapsiryhmässä. Saako hän riittävästi huomiota ja läheisyyttä päiväkodissa? Ainakaan tuon neljän päivän aikana, jotka päiväkodissa vietin, en nähnyt kovinkaan montaa kertaa hoitajien esimerkiksi ottavan lapsia syliin. Oma luopumisensa tulee olemaan myös siinä, etten enää tiedäkään tarkasti, mitä kaikkea lapsi on päivän aikana puuhannut. Hoitajilla ei varmastikaan ole resursseja painaa mieleensä jokaisen lapsen päivän kulkua ja sen kommervenkkejä. Kysyessäni miten päivä on mennyt, tulee vastaus todennäköisesti olemaan useimmiten ympäripyöreä "ihan hyvin", ellei sitten ole tapahtunut jotain todella poikkeuksellista. Enää en myöskään ole välttämättä paikalla näkemässä tai kuulemassa, kun tyttö oppii jotain uutta. Joku muu saa nähdä nuo ensimmäiset virstanpylväät eikä välttämättä edes tiedä todistavansa jotain ainutlaatuista.

Meillä on vielä tämä viikko aikaa tehdä pehmeää laskua päiväkotiarkeen. Tyttö on siellä vain lyhyttä päivää ja tarvittaessa voin olla itsekin mukana. Päiväkodin aloitus on kuitenkin jo nyt heijastunut jonkin verran muuhun elämään. Vaikka lapsi onkin aamuisin mielellään lähtenyt hoitoon, on hän ollut iltaisin itkuisempi ja nukkunut öisin levottomasti. Tänä iltana uni ei tahtonut tulla ilman vieressä olevaa vanhempaa, vaikka normaalisti tyttö nukahtaa hienosti itsekseen. Väkisinkin tulee mieleen, että kuinka paljon tässä nyt järkytetään lapsen perusturvallisuutta ja olisikohan sitä hoidon aloitusta ehkä voinut vielä jollain keinolla lykätä. Mutta ei, näillä mennään ja toivotaan, että lapsi sopeutuu nopeasti. Itse yritän sitten ensi viikosta alkaen sopeutua takaisin työelämään. Saako taas sanoa apua?!

Ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia?

Ennen kuin täällä blogissakin heittäydytään ihan syksy- ja arkimoodiin, niin tässä vielä vähän lisää tunnelmia parin viikon takaisesta kesälomareissustamme Ouluun. Kalajoelta kirjoittelinkin jo yhden kuvapainotteisen postauksen, mutta nyt mennään tarkemmin itse matkan pääkohteeseen, eksoottiseen Ouluun.

Olin jo pitkään puhunut miehelle, että haluaisin käydä Oulussa, sillä olin kuullut kaupungista useita positiivisia kommentteja. Oulusta huhutaan myös löytyvän Suomen parhaan purilaiset, joten samalla reissulla pääsisimme testaamaan Kauppuri 5:n paljon kehutut burgerit. Yövyimme Oulussa kaksi yötä ja majapaikaksi valikoitui miehen työkaverin suosituksesta hotelli Lasaretti, joka oli siisti, viihtyisä ja vieläpä hintatasoltaan hieman huokeampi ydinkeskustan hotelleihin verrattuna. Hotelli sijaitsee joen varressa Lasaretinsaaressa noin vartin kävelymatkan päässä keskustasta. Lasaretinsaari on osa Hupisaarten kaupunginpuistoa, josta löytyy mm. ihanan vehreitä kävelyreittejä, valkoisia puusiltoja, kesäteatteri ja suuri leikkipuistoalue kahviloineen.

Oulussa viettämiemme parin päivän aikana sää oli aivan täydellinen, joten kulutimmekin lähes kaiken ajan ulkona puistoissa, torilla ja keskustan kävelykadulla Rotuaarilla. Kävimme myös Nallikarissa hiekkarannalla, jossa tunnelma oli lähes kuin ulkomailla. Tuuli oli sen verran kova, ettei itseni tehnyt mieli mennä mereen uimaan, mutta mies hoiti sen puolen ja minä sain keskittyä lueskelmaan kirjaa nurmikolla, kun tyttö nukkui päiväuniaan. Nallikarissa olisi ollut myös paljon muuta tekemistä: minigolfia, vauhtipuistoa, kylpylää, ponipihaa ja vaikka mitä muuta, mutta nälkä ajoi meidät takaisin keskustaan parin tunnin rantaloikoilun jälkeen.

Oulusta päällimmäisenä jäi mieleen vesi, sillä sitä tuntui olevan joka puolella. Se saattoi olla myös syy siihen, miksi kaupunki tuntui heti niin viihtyisältä ja kotoisalta - onhan vesi Tampereellakin melko hallitseva elementti kaupunkikuvassa. Oulu puistoalueineen oli kaiken kaikkiaan hyvin vehreä ja keskusta sopivan kompakti, kävellen pääsi lähes joka paikkaan. Aurinkoinen ja lämmin sääkin vaikutti varmasti osaltaan siihen, että koko kaupunki näyttäytyi positiivisessa valossa. Pidin siis Oulusta kovasti ja mielelläni lähden sinne joskus uudelleenkin kesäretkelle.

Entäpä sitten ne Suomen parhaiksi tituleeratut hampurilaiset? Valitettavasti täytyy sanoa, että Kauppuri 5 tuotti pienen pettymyksen. Odotukset olivat varmaan kaikkien lukemieni ylistysten jälkeen nousseet liian korkeiksi, mutta Kauppurin hampurilaiset eivät nousseet omalla listallani kärkeen. Mediumina lupailtu pihvi oli paistettu kypsäksi, itse leivotuksi mainostettu sämpylä ei lopulta juurikaan eronnut kaupan valmiista höttösämpylöistä ja miehen Teurastaja-burgerissa mukana ollut ylikypsä possu ei ollut meidän kummankaan makuun. Ranskalaiset ja sipulirenkaat olivat pakastetavaraa ja niissä oli niin paljon grillimaustetta, että niiden syömistä seuranneen janon sammuttamiseen olisi tarvittu sammiollinen vettä. Paikka oli muutenkin enemmänkin baari kuin ravintola, mikä ei ehkä ollut ihan se miljöö mitä haimme hääpäiväateriallemme. Mutta oma vika, asioista olisi voinut ottaa enemmän selvää etukäteen ja valita illallispaikaksi ehkä jonkun muun. Ruoka ei ollut missään nimessä huonoa, mutta ei myöskään kaiken hypetyksen arvoista. Vähintään yhtä hyviä burgereita saa Tampereella esimerkiksi Nekalan Wanhassa Tapissa tai vähän fiinimmässä ympäristössä August von Trappessa. Ouluun ei siis kannata lähteä pelkästään hampurilaisen perässä, mutta muuten suosittelen lämpimästi!

Paluumatkalla takaisin kotiin poikkesimme pikaisesti Hailuodossa, joka on Perämeren suurin saari. Valitettavasti visiittimme jäi hyvin lyhyeksi, sillä emme mahtuneet ensimmäiseen lauttaan ja seuraavaa odotellessa meni sen verran aikaa, että ehdimme olla paikan päällä vain pari tuntia, josta toinen meni ajamiseen saaren päästä toiseen ja takaisin. Erityisesti jäi harmittamaan, että en ehtinyt käydä kuvaamassa Marjaniemen hiekkarannalla, vaan jouduimme lähtemään ajamaan lautalle juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Sieltä olisi saanut varmasti upeita valokuvia! Seuraavalla kerralla sitten.