Juustoinen sienipiirakka

Sain anopilta pussillisen suppilovahveroita ja pohdin muutaman eri vaihtoehdon välillä, mihin käyttäisin ne. Kun kaapista sattui löytymään yksi parasta ennen -päivämääränsä ohittanut maitorahka, oli valinta selvä - sienipiirakka it is! Kerrankin voin sanoa olevani varauksettoman tyytyväinen tekemääni suolaiseen piirakkapohjaan. Yleensä ne tuppaavat olemaan aina liian murenevaisia tai muuten vaan epämääräisiä, mutta tämä oli erittäin hyvää eikä niin rasvaista kuin perinteiset piirakkapohjat. Täytyy ehdottomasti kokeilla tätä muillakin täytteillä!

Siitä se ajatus sitten lähti...

Pohja:

150 g voita

250 g maitorahkaa

3 dl vehnäjauhoja

2,5 dl sämpyläjauhoja

50 g emmental-juustoraastetta

Sekoita pehmeä voi ja maitorahka keskenään. Lisää joukkoon jauhot sekä juustoraaste ja nypi taikina tasaiseksi. Anna taikinan vetäytyä hetki kylmässä. Kauli taikina leivinpaperin päällä ja siirrä uunipannulle.

Täyte:

reilu litra suppilovahveroita

1 rkl voita

1-2 sipulia (riippuen sipulien koosta)

3 dl ruokakermaa

3 kananmunaa

suolaa

mustapippuria

timjamia

100 g emmental-juustoraastetta

Puhdista ja pilko sienet. Silppua sipulit. Paista sieniä kuivalla pannulla, kunnes neste on haihtunut. Lisää pannulle voi ja sipulisilppu ja kuullota seosta hetken, kunnes sipulit ovat hieman pehmenneet. Mausta sieniseos suolalla ja pippurilla ja levitä pohjataikinan päälle.

Sekoita ruokakerma, kananmunat ja mausteet keskenään. Levitä sieniseoksen päälle ensin juustoraaste ja lopuksi kerma-munaseos. Paista piirakkaa 200 asteessa uunin keskitasolla noin 30 minuuttia, kunnes piirakka on kypsä.

Vinkki! Mikäli haluat piirakkaan lisää tuhtia makua, voit lisätä täytteen joukkoon kuutioitua savukinkkua tai rapeaksi paistettua pekonia.

Sydämiä syksylle

Päätin tarttua Katjan haasteeseen jakaa syksylle sydämiä, vaikka alkuun tuntuikin hieman haastavalta keksiä, mikä syksyssä on parasta. Vannoutuneen kesäihmisen mielestä syksy kun tuntuu pääasiassa pakolliselta pahalta ennen joulua, jonka jälkeen aletaankin jo odottaa seuraavaa kesää. Mutta hei, kyllähän niitä hyviä puolia kuitenkin löytyy!

♥ Kirkas ja kuulas syysilma - mukava työnnellä vaunuja raikkaassa syyssäässä
♥ Ilmojen viileneminen - vauva nukkuu paljon paremmin päiväunia ulkona
♥ Luonnon väriloisto - koko ajan tekisi mieli kulkea kameran kanssa ulkona, niin kaunista!
♥ Luonnon antimet - marjat, omenat, sienet, riista
♥ Uudet harrastukset - muskari, äiti-vauvatanssi, kirjoituskurssi
♥ Syyspukeutuminen - neuleet, huivit, saappaat... Eipähän tarvitse murehtia, palaako iho tai onko säärikarvat ajettu
♥ Ruutuun palaavat tv-sarjat - Vain elämää, Putous, Sons of Anarchy, Koko Suomi leipoo, How I Met Your Mother...
♥ Lupa viettää hyvällä omallatunnolla aikaa sisällä - kesäkeleillä sohvalla pötköttely on suorastaan rikos, syyspimeillä ainoastaan suotavaa
♥ Kynttilöiden polttaminen - nyt olisikin korkea aika kaivaa Kivi-tuikut taas kaapista esille
♥ Joulun odotus - tänä vuonna on erityisen mukava suunnitella joulua, kun vietämme sitä ensimmäistä kertaa lapsiperheenä

Mistä sinä pidät syksyssä? 

Kotiäitiydestä ja suorittamisesta

Tällä viikolla vanhempainvapaa vaihtui hoitovapaaksi ja voin kai tituleerata itseäni nyt entistä virallisemmin kotiäidiksi. Olen ollut pois työelämästä jo 10,5 kuukautta, mikä kuulostaa pitkältä ajalta, mutta oikeasti se on mennyt ihan hujauksessa. Itselleni töihinpaluu lapsen ollessa alle vuoden ikäinen ei ollut vaihtoehto, onneksi siihen ei ollut taloudellista pakkoa. Jotenkin tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ajatukselta laittaa tyttöä näin pienenä päivähoitoon eikä minulla ole muutenkaan ollut mikään kova kiire töihin. Eiköhän niitä hommia ehdi painaa vielä ihan kyllästymiseen asti.

Jo ennen äitiyslomalle jäämistä monet kyselivät, kauanko aion olla töistä pois. Kysymykseen oli todella hankala vastata, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka hyvin viihdyn kotona lapsen kanssa vai ikävöinkö kenties töihin jo muutaman kuukauden jälkeen. Alkuvuosi meni opetellessa vauva-arkea ja kesä taas lomaillessa, joten vasta tämä syksy on alkanut näyttää niitä todellisia puolia kotiäitiydestä. Lapsella on selkeämmät päivärytmit, olemme aloittaneet pari harrastusta ja eloon on muutenkin tullut enemmän rutiinia. Koska tyttömme on edelleen kohtalaisen helppo tapaus, voisi sanoa, että elämä soljuu aika mukavasti eteenpäin tällä hetkellä. Toisaalta välillä mieleen hiipii ajatus, että tätäkö tämä nyt sitten on: ruuanlaittoa, syöttämistä, sotkujen siivoamista, vaipan vaihtoa, tiskien laittoa, pyykkäystä, päiväunia, hetki omaa aikaa ja sama rumba alusta... Vaikka en edes vaadi kovasti itseltäni (nytkin vaihdoin perjantaisiivouksen bloggaamiseen ja suklaakeksien syömiseen peiton alla), tuntuu arki olevan täynnä velvoitteita, joita ei pääse loputtomasti pakoon. Lisäksi se, että tyttö on konttaamisen ja seisomaan nousun oppimisen myötä huomattavasti enemmän huomiota vaativa, vaikuttaa myös päivien kulkuun. Vaikka toisaalta onkin ihan mahtavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja saa uusia taitoja, on niiden myötä myös luovuttava tietystä mukavuudesta.

Monet työelämässä olevat ajattelevat kotiäitiyden (tai -isyyden) olevan varmasti leppoisinta mitä on. Lomaa töistä ja tavoitteista, vapaus tehdä päivät mitä huvittaa, helppoa kuin mikä! Tottahan se tavallaan onkin. Meillä on mahdollisuus nukkua aamuisin niin pitkään kuin huvittaa, mahdollisuus tavata muita samassa tilanteessa olevia äitejä ja vauvoja, mahdollisuus lounastaa missä ravintolassa huvittaa, mahdollisuus pyöriä kaupungilla keskellä päivää, mahdollisuus hengailla vaikka koko päivä yöpuvussa, jos siltä tuntuu. Kaikesta tästä huolimatta päivät lapsen kanssa tuntuvat välillä pitkiltä ja huomaan odottavani miestä kotiin, jotta saisin hetken olla omassa rauhassani. En koe kotiäitiyttä varsinaisesti raskaaksi tämän yhden (helpon) lapsen kanssa, mutta silti olen välillä väsynyt ja tympääntynytkin. Tiedän, varsinaisia ensimmäisen maailman ongelmia... 

Olen aiemmin pitänyt itseäni ihan kohtalaisen fiksuna tyyppinä. Nyt tuntuu, ettei mikään vaativampaa ajattelua edellyttävä toimenpide onnistu. Lehteä lukiessa ajatus katkeaa tuon tuosta, keskittymiskykyni on kaksivuotiaan tasolla, unohtelen asioita ja takeltelen sanoissani. Toisaalta tiedän, että katkonaiset yöunet ja ehkä osittain hormonitkin tekevät aivotoiminnasta tahmeaa. Toisaalta epäilen välillä ihan oikeasti tyhmenneeni eikä minusta pian ole muuhun kuin pohtimaan, laittaisinko tytölle tänään pinkin vai violetin sävyisen asun. Kotona ollessa kuviot myös muuttuvat aika pieniksi ja mitättömät asiat saavat kohtuuttomia mittasuhteita. Käytän hirveästi aikaa valintojen tekemiseen, vaikka kyse olisikin vain jostain sivujuonteesta. Suunnittelen lapsen yksivuotissyntymäpäiviä monta kuukautta etukäteen. Harmittelen päiväkausia sitä, etten saa ruokatahraa pois kalliista lastenvaatteesta. Koen suunnatonta epäonnistumista, kun juustokakun kiille ei hyydykään. Jossitteluun, vatvomiseen ja vatulointiin on nyt vain ihan liikaa aikaa. Jälleen kerran, FWP.

Havahduin hetki sitten siihen, että kotona ollessa en saa juurikaan onnistumisen tunteita. En koe olevani mikään hillitön suorittajatyyppi, enemmänkin sitä laiskanpulskeaa mennään sieltä mistä aita on matalin -lajia. Siitä huolimatta kaipaan työelämästä jonkinlaista tavoitteellisuutta ja valmiiksi saamisen tunnetta. Sitä, kun on saanut jonkun projektin onnistuneesti päätökseen ja voi olla itseensä tyytyväinen. Lapsen kanssa oleminen kun ei ole mikään suoritus, jossa voisi asettaa tavoitteita ja josta voitaisiin palkita. Kotona ollessa mistään ei myöskään oikein saa kiitosta, mitä tunnun kuitenkin välillä kaipaavan. Kaipaan sitä, että tuntisin olevani hyvä jossakin.

Kaikesta tästä huolimatta haluan olla tällä hetkellä kotona lapseni kanssa. Kliseistä mutta totta, hän on vain kerran pieni eikä tätä aikaa saa myöhemmin takaisin. Älyllistä haastetta, tavoitteita ja suorittamista on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessa ihan riittävästi - sitten kun sen aika on.

Sitko Pizza & Bar

Tampereelle on avattu hiljattain uusi pizzeria, jonka liikeidea lienee "yksinkertainen on kaunista". Sitko Pizza & Barin listalta löytyy siis vain ja ainoastaan pizzoja. Kävimme eilen testaamassa, onko Sitkosta kilpailijaksi henkilökohtaiselle THE pizzapaikalleni eli Napolille, jossa olen käynyt lapsesta asti.

No, vaikka molemmat ovatkin pizzerioita, on vertailu oikeastaan aivan turhaa - sen verran eri tyylisistä paikoista on kyse. Napolin ollessa sisustukseltaan hieman vanhahtava perinteisine ruutupöytäliinoineen ja italiavärityksineen, on Sitko aivan toista maata. Urbaanin industrial-henkinen ja pelkistetty sisustus on kieltämättä hieno, mutta ehkä myös aavistuksen kolkko. Tilassa oli melko kova meteli, vaikka paikka ei torstai-iltana ollut läheskään täynnä. Millainenkohan on volyymin taso esimerkiksi perjantai-iltana paikan ollessa täynnä ja väen nauttiessa baarin antimista arki-iltaa reippaammin? Kun Napolin ruokalistalla on sata eri pizzaa, Sitkossa vaihtoehtoja on kuusi. Oikeastaan aika virkistävää käydä paikassa, jossa menu ei ole monisivuinen, vaan valittavana on vain muutama simppeli vaihtoehto. Ja mitään kebabliha-persikkavirityksiä on sitten turha etsiä listalta...

Päädyin itse parmankinkkupizzaan ja mies neljän juuston pizzaan. Tilaukset tehtiin tiskiltä ja maksettiin heti, mikä toimi meille hyvin, sillä meillä ei ollut tällä kertaa liiemmin aikaa odotella laskua. Tarjoilija kävi kuitenkin pöydässä pariin otteeseen kysymässä, onko meillä riittävästi juomaa ja miten ruoka maistui, joten pikaruokalafiilistä ei päässyt syntymään. Avokeittiössä paistetut pizzat tulivat suht nopeasti, joten alle tunti ravintolaan saapumisestamme puimme jo takkeja päälle.

Pizza oli hyvää, maut selkeitä ja pohja sopivan rapea. Vaikka itse olenkin vannoutunut pizzataikinan ystävä (on rikos jättää reunat syömättä!), niin jopa minun makuuni täytettä olisi saanut olla vähän enemmän. Kuten kuvasta näkyy, reunaa oli reilusti ja siten pizza jäi vähän kuivaksi. Vähän runsaammin täytettä ja hieman valkosipuliöljyä tuohon, niin makuelämys olisi hiponut täydellisyyttä. Mies oli myös tyytyväinen omaan pizzaansa, joskaan mihinkään ylisanoihin hän ei puhjennut. Kiinnostavan miljöön ja maistuvien pizzojen vuoksi palaamme tänne varmasti uudestaankin!

Lähiseutumatkailua Lempäälässä

Viime viikonloppuna meillä oli vieraita Jyväskylästä. Sunnuntaille osui tyttömme kummitädin syntymäpäivä ja hän toivoi, että kävisimme jossain kivassa ravintolassa syömässä merkkipäivän kunniaksi. Mietin kovasti eri vaihtoehtoja ja kyselin toiveita, minkä tyylinen paikka olisi päivänsankarin mieleen. Päädyimme lopulta valitsemaan keskustan paikkojen sijaan hieman syrjemmässä sijaitsevan, mutta äärimmäisen idyllisen Vaihmalan Hovin.

Vaihmalan Hovissa toimii hotelli, ravintola, day spa -hoitola sekä putiikki, jossa myydään mm. sisustustavaraa ja vaatteita. Olin käynyt paikassa kaksi kertaa aiemminkin: arkipäivänä lounaalla sekä työpaikan virkistysillassa Rantasaunalla. Tällä kertaa lounasaika oli jo ohi, joten nautimme syntymäpäiväaterian Bistro Kynsilaukan menusta, mutta ruokailimme kuitenkin juhlasalin puolella. Saimme näin vielä astetta hienommat puitteet, vaikka itse bistrokin on kyllä varsin viihtyisä.

Bistron puoli

Menussa olleen valkosipuli-olutkeiton houkuttelemana päädyimme tilaamaan kolme ruokalajia. Tilauksemme otettuaan tarjoilija joutui tulemaan valitettavasti hetken päästä takaisin ilmoittamaan, ettei keittoa ollutkaan saatavilla. Valitsin hätäisesti tilalle kylmäsavulohitartarin, joka näin jälkikäteen ajateltuna ei ollut ihan paras valinta yhdistettynä pääruoaksi tilaamaani kanaleipään. Miehen sienikeittoa maistettuani jäin harmittelemaan, etten sittenkin tilannut sitä. Alkuruoassani ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta sienikeitto oli vain parempaa. Kanaleipä sen sijaan oli ehkä turhan tavanomainen ja lisukesalaatti hyvin vaatimaton. Annos kuulosti listalla paremmalta kuin mitä todellisuudessa oli. Jälkiruoaksi söimme takuuvarmasti hyvää Minetti-jäätelöä.

Ruoan jälkeen kävimme hypistelemässä putiikin laajaa tarjontaa. Seurueeseemme kuuluneen pian neljävuotiaan kummityttömme mielestä putiikki oli "niin ihana, ettei voi uskoa silmiään". Ja kyllähän sieltä löytyikin vaikka mitä ihanaa! Harmi vaan, että olen päättänyt olla hankkimatta mitään sisustusjuttuja enää nykyiseen asuntoomme, joten ostokset jäivät tällä kertaa tekemättä.

Suosittelen lämpimästi käymään Vaihmalan Hovissa syömässä, ostoksilla tai muuten vaan ihastelemassa hienoa miljöötä. Erityisesti kesäaikaan paikka on parhaimmillaan, mutta kyllä sisätiloissa viihtyy mihin aikaan vuodesta tahansa.

Huono äiti

"Kuinka paljon Hyvä Äiti -pisteitä saa siitä, että unohtaa lapsensa ensimmäisen nimipäivän?", kyselin taannoin Facebookissa. Kommentti oli huumorilla heitetty enkä oikeasti ollut mitenkään järkyttynyt tästä unohduksesta, päinvastoin nauroimme miehen kanssa asialle. Lapsikaan ei tietysti ollut moksiskaan, mitäpä tuon ikäinen nyt vielä nimipäivistä ymmärtäisi. Sen verran tuo herätti kuitenkin miettimään, että kuinkahan paljon sitä vielä tulee tehtyä erilaisia mokia ja virheitä lapsen kanssa - sellaisiakin, joista lapsi tulee kärsimään tai pahoittamaan mielensä.

Ennen lapsen saantia mietin usein, miksi niin monet äidit puhuvat siitä, kuinka kokevat olevansa huonoja vanhempia ja jatkuvan arvostelun kohteena vanhemmuudessaan. Ihmettelin, mitä muiden mielipiteet tässä asiassa painavat, jokainen kasvattakoon omat lapsensa kuten haluaa. Usein ajattelin myös, että nuo huono äiti-tuntemukset johtuvat oikeastaan itse asetetuista vaatimuksista, ei mistään todellisista standardeista. Ihan kuin jossain muka olisi joku raamatun kaltainen opus, jossa on määritelty absoluuttiset totuudet oikeista toimintatavoista ja niitä noudattamalla Hyvä Äiti -pisteitä sitten satelee laariin kuin plussapalloja konsanaan. Plop plop vaan. 

Nyt itse äitiyttä yhdeksän kuukautta harjoitelleena voin todeta olleeni osittain oikeassa, osittain väärässä. Kyllä, tunnistan nuo huono äiti-tunteet ja virheiden tekemisen pelon itsessäni, joskus piinallisenkin voimakkaasti. Ja ei, useinkaan muut ihmiset eivät ole asettamassa niitä hyvän vanhemmuuden standardeja, vaan ihan minä itse teen sen. Itsekriittisyyteni ja epävarmuuteni ovat välillä päässeet kunnolla valloilleen. Olen tuntenut huonommuutta siitä, että olen opettanut lapseni nukahtamaan rinnalle. Olen ollut huolissani siitä, että lapsi ei vierasta ja siten epäillyt kiintymyssuhteemme laatua. Olen kokenut epäonnistumista ja syyllisyyttä, kun olen menettänyt malttini ruokapöydässä temppuilevan lapsen kanssa ja tiuskinut tälle. Olen potenut huonoa omaatuntoa milloin mistäkin tekemisestä ja tekemättä jättämisestä, yleisimmin siitä, olenko ollut tarpeeksi lapsen kanssa vuorovaikutuksessa päivänä aikana. Vaikka tajuan sen itsekin, että vauvakin tarvitsee omaa aikaa eikä häntä tarvitse (tai kannata) olla koko aikaa viihdyttämässä, niin silti tunnen usein piston sydämessani tarttuessani kännykkään tai iPadiin lapsen touhuillessa vieressä tyytyväisenä omiaan. Hyvä äitihän leikkisi lapsen kanssa, lukisi tälle loruja tai tarjoaisi muita kehittäviä virikkeitä, eikö?

Vanhemmuus on täynnä valintoja. Päätösten tekeminen alkaa jo heti vauvan synnyttyä. Rinta- vai pulloruokinta? Kesto- vai kertakäyttövaipat? Oma sänky vai perhepeti? Teet niin tai näin, aina on joku, jonka mielestä teet väärin. Tai jos et nyt ihan suoranaisesti väärin, niin saat kuitenkin merkitseviä katseita ja sellaisen tietyllä äänenpainolla sanotun "MEILLÄ kyllä..." antaen ymmärtää, että se toinen vaihtoehto olisi parempi. Äidit ovat myös melko hanakoita neuvomaan toisiaan ja jakamaan mielipiteitään kaikesta mahdollisesta lapsiin liittyvästä. Varsinkin ensikertalainen voi olla hyvää tarkoittavien neuvojen viidakossa vähän sormi suussa. Muistan, kuinka odotusaikana yksi sukulainen tarjosi meille kylpytukea ja sanoi sen olevan ihan ehdoton, kun toinen sukulainen taas tyrmäsi moisen kapistuksen aivan tarpeettomana turhakkeena. Tajusin onneksi itsekin, että tämä kylpytukiasia ei ole ehkä niitä keskeisimpiä juttuja ja naureskelin huvittuneena ristiriitaisille mielipiteille. Tuo kuuluisa kylpytuki oli muuten meillä käytössä ehkä sen kolme kertaa, kun vauva ylipäänsä kävi kylvyssä ennen kuin oppi istumaan itse ammeessa. Meillä nimittäin pestiin vauva ensin lavuaarissa(!) ja sittemmin suihkussa.

Äitiys on niin herkkä alue, että monesti täysin vailla arvostelua esitetyt toteamukset ja harmittomat heitotkin otetaan kritiikkinä ja lisätään arvolatauksia myös sinne, missä niitä ei alunperin ollut. Eihän se, että joku toinen toimii toisella tavalla, automaattisesti tarkoita, että se oma tapa olisi jotenkin väärin tai huonompi. Ihanteellista olisi, että jokainen löytäisi sen oman tapansa olla vanhempi ja luottaisi siihen välittämättä muiden mielipiteistä. Itselleni on kuitenkin hyvin vaikeaa olla pohtimatta, mitä muut mahtavat minusta ajatella, äitiydessä ja muutenkin. Ajatus siitä, että joku pitäisi minua huonona äitinä, tuntuu ihan kauhealta. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä ja olennaisinta on se, että lapsemme (ja me vanhemmat) olemme tyytyväisiä. Mutta mutta...