7. helmikuuta 2016

Hiljaiseloa

Blogissa ei ole tapahtunut mitään sitten marraskuun. Ties kuinka monta kertaa olen suunnitellut avaavani koneen ja kertovani tänne mitä kuuluu, ottanut jopa kuvia erinäisiä blogipostauksia varten ja sitten kuitenkin antanut olla. Bloggaaminen on tuntunut aika toisarvoiselta tässä kuviossa, jossa on ollut välillä vaikea saada pysymään päätä pinnalla. Stressinsietokykyni ei ehkä muutenkaan ole parasta A-luokkaa, mutta joulu- ja tammikuu olivat hektisyydessään sellaisia, että moni teräshermoisempikin olisi todennäköisesti hengästynyt ainakin hiukan.


Kun reilun kahden viikon ajanjaksolle osuu kolme ulkomaan työreissua, joista yksi vielä eri mantereelle, saa työn ja perheen yhteensovittaminen ihan uudet mittasuhteet. Vaikka tietää, että kyse on vain lyhyestä ajanjaksosta eikä pysyvästä olotilasta, ja vaikka voi luottaa sataprosenttisesti siihen, että kotona on homma hanskassa, ei kaikki ole sujunut ihan kivuttomasti. Vaikka samaan aikaan olen innoissani uusista työhaasteista, on hetkittäin tuntunut aika pahalta lähteä pois kotoa, käydä siellä välillä vain kääntymässä ja lähteä taas. Riittämättömyyden tunne ja huono omatunto tuntuvat olevan vakituisia seuralaisia siinä tavanomaisemmassakin arjessa, mutta kun siihen heitetään päälle poikkeustilanne ja kymmenen yötä pois kotoa, sitä alkaa tuntea itsensä oikein vuoden vanhemmaksi. Onneksi lapsi ei ole reagoinut poissaolooni mitenkään suuremmin, vaikka toki äidin syli on viime aikoina ollut erityisen tärkeä.


En koe koskaan olleeni varsinaisesti ikävoivää tyyppiä, mutta viime ajat ovat osoittaneet olleeni sen suhteen väärässä, tai sitten äitiys on muttanut minua. Jo ensimmäisellä matkallani huomasin tuijottelevani haikeana lentokentällä olevia perheitä, vaikka aamulla jätetyistä hyvästeistä ei ollut ehtinyt kulua vielä kymmentäkään tuntia. Toisella reissulla emme päässeet aikaeron takia juurikaan soittelemaan, vaan yhteydenpito tapahtui lähinnä Whatsapp-viestein ja videoin. Kun yhtenä päivänä palaverien välissä huomasin Suomessa olevan juuri sopivati nukkumaanmenoaika, päätin soittaa pikaiset hyvänyöntoivotukset kotiin. Virhe. Sain vain vaivoin pidäteltyä itkuni hillityssä mittakaavassa ja kahden minuutin puhelun jälkeen nieleskelin ankarasti kyyneleitä siinä vaiheessa, kun piti aloittaa se seuraava palaveri.  Kolmannelle matkalle lähtiessä edellinen yö meni sängyssä pyöriskelyksi ja kellon soittaessa 4.30 en ollut varma, olinko nukkunut silmäystäkään. Hiippaillessani pimeässä kodissa tavaroita kasaan mietin, pystyisinkö lähtemään silittämättä pinnasängyssään tuhisevaa pientä, jotten vaan vahingossakaan herättäisi häntä. En pystynyt, ei se oikeastaan ollut edes vaihtoehto.


Viime aikoina työ on hallinnut ajankäytön lisäksi myös ajatuksia niin, että on tuntunut lähes absurdilta kuulla esimerkiksi ystävien aloittaneen uusia harrastuksia. Mitä, onko jollakulla muka varaa moiseen ylellisyyteen? Oikeastiko jollain on energiaa tehdä muutakin kuin töitä ja yrittää siinä sivussa pitää huolta, ettei lapsi täysin vieraannu vanhemmastaan? Monista arkisista asioista huolehtiminenkin on viime aikoina ollut vähän liikaa vaadittu. Laskujen eräpäivät on ylitetty, pyykkikori täyttynyt äärimilleen ja matkalaukku seissyt työhuoneessa vain puolittain purettuna pian pari viikkoa. Tänään petasin sängyn ensimmäistä kertaa sitten tytön kaksivuotispäivien, joita vietettiin reilu kuukausi sitten. Jonkinasteinen ennätys kai sekin.

Niin että oikeasti ei siis ole ollut hiljaiseloa, aika lailla päinvastoin. Nyt helmikuussa alkaa ehkä vähän helpottaa, luulisin. Tai ainakin toivon niin. Ehkä saan myös aikaiseksi päivitettyä tännekin taas jotain, jos oikein otan asiakseni. Sillä välin koitan keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan. Ja yritän muistaa hengittää syvään. Kyllä se siitä.


4 kommenttia:

  1. Ihania talvikuvia, voi itku kun keli meni taas tuollaiseksi! Varmasti 10 päivää on kova paikka, kun itse olin viime talvena kerran kuussa yhden yön ja kaksi päivää poissa, tuntui aina tosi pitkältä ja kiire oli kotiin. Lapsen ikävöiminen on jotain ihan erilaista kuin kenenkään aiemmin. <3 Toivotaan että nyt helpottaa ja hiihtolomat (ja kohtahan sieltä tulee kesälomat!) helpottavat!

    Se on jännä miten haaveilee aina jostain, mitä ei ole. Kun katselin kuvaasi New Yorkista työmatkalta Instassa ja itse vedän kärryjen kanssa sohjossa pyykkiä pesten ja ruokaa tehden, kyllähän sitä mietti voisivatko asiat olla toisinkin ja miksen minä "menesty". Toisaalta taas sitten olen saanut olla harvinaisen pitkän pätkän kotona seuraamassa lapseni kasvua ja elämä on aika leppoisaa, eli puolensa kaikessa.

    Tsemppiä ja stressittömämpää helmikuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, puolensa ja puolensa kaikessa. Kyllähän tässä työarjessa menettää hurjan ison osan lapsen kanssa vietettävästä ajasta, kun arkisin ehtii olla yhdessä korkeintaan kolme tuntia. Sekin edellyttää sitä, ettei ole mitään menoja tai harrastuksia arki-iltaisin, sellaisia siis jonne ei voisi mennä lapsen kanssa. Parhaimmillaan työ ja perhe-elämä tukevat toinen toisiaan, itse en ole ehkä ihan vielä löytänyt sitä sopivaa tasapainoa. Mutta pikkuhiljaa, vastahan tässä on viisi kuukautta opeteltu millaista on olla työssäkäyvä äiti. :)

      Poista
    2. Kiirettä tosiaan pukkaa, kuten siellä kutsuilla puhuttiinkin. Reissut ovat raskaita kaikille. Meillä mies on välillä pitkillä työmatkoilla, ja kyllä tässä ikävöivät kaikki ihan koiraa myöten. Ja vaikka lapsia on vain yksi, arki hankaloituu heti, kun toinen vastuunjakaja on poissa.

      Joskus mietin, miten ihmeessä joissakin perheissä molemmat vanhemmat jaksavat painaa täysillä uraa liike-elämässä tai politiikassa ja sitten hommataan vielä pari-kolme lasta suht lyhyellä ikäerolla. Mä olen välillä niin väsynyt, ja esim. joku kodin sisustaminen on ihan viimeisenä mielessä. Millä ajalla, millä energialla?

      -Savusuolaa, Janica

      Poista
    3. Joo, kyllä se arki pyörii ehdottomasti paremmin kahden kuin yhden hengen voimin. Toki joskus se kaksikaan ei tunnu riittävän, esim. silloin kun soitetaan päiväkotiin ja pahoitellaan, että kumpikaan vanhemmista ei ehdi viideksi hakemaan lasta... Ihan siis teoreettinen esimerkki, köh köh.

      Meillähän on lähipiirissä juurikin yksi tällainen kuvaamasi kaltainen perhe ja sivusta seuranneena voin todeta, että ilman hyvää tukiverkostoa homma ei todellakaan pyörisi. Isovanhempien ja muiden sukulaisten hoitoapu on välillä aika isossakin roolissa, sillä vanhemmat ovat töissään kiinni monesti iltaisinkin. Tiedän myös muutamia perheitä, joissa on au pair helpottamassa arkea. Itselleni se tuntuu vieraalta vaihtoehdolta, mutta monet sitä kyllä kehuvat.

      Poista