New York alle vuorokaudessa

Vaikka edellinen postaus antoikin ehkä muuta ymmärtää, on työmatkailussa myös puolensa. Niin kuin nyt vaikka hotelliaamiaiset, mahdollisuus nähdä uusia paikkoja (joskin useimmiten lähinnä taksin ikkunasta) sekä lupa tuhlata aikaa lukemalla pokkareita lentokentällä, kun ei voi muuta kuin odottaa. Yksi työmatkoistani suuntautui Pohjois-Amerikkaan ja koska varsinaiseen määränpäähän ei ole suoria lentoja, päädyimme menomatkalla yöpymään yhden yön New Yorkissa, koska siellä olisi ollut joka tapauksessa välilasku. Voi miten harmillinen kohtalo!

New York on ollut pitkäaikainen haavematkakohteeni ja kun vihdoin pääsin sinne kolme vuotta sitten, olin ihan myyty. Kaikki oli samaan aikaan jotenkin tuttua, mutta kuitenkin niin uutta ja ihmeellistä. Ihastuin kaupunkiin ikihyviksi ja vannoin, että tulen sinne vielä joskus uudestaan. Pienen lapsen kanssa New York ei ole ollut houkuttelevin matkakohde, joten ajattelin sen olevan vuorossa vasta joskus muutaman vuoden päästä. Mutta kappas vaan, löysinkin itseni sieltä jo nyt! Ajankohta ei taaskaan ollut paras mahdollinen, sillä ensimmäisellä kerralla olimme NYCissä maaliskuussa ja nyt sitten tammikuussa. Perillä vietetty aikakin oli tällä kertaa todella lyhyt, alle vuorokausi. Lento laskeutui JFK:lle neljän aikaan iltapäivällä ja olimme hotellilla kolme tuntia myöhemmin, kiitos pitkien maahantulojonojen ja liikenneruuhkan. Jatkolento Vermontiin lähti seuraavana iltapäivänä ja kun siinä välissä piti ehtiä vähän nukkuakin, ei meillä todellisuudessa ollut käytettävissä kuin muutama tunti illalla ja saman verran seuraavana aamuna. Mutta kyllä siinäkin ajassa ehti jo vaikka mitä!

Matkaseuralaiseni ei ollut käynyt New Yorkissa aiemmin, joten päätimme keskittyä Manhattanin ytimessä oleviin perusnähtävyyksiin: Times Square, Rockefeller Center, Top of the Rock, Battery Park jne. Hotellimme sijaitsi Grand Central Stationin vieressä, joten kaupunkiin tutustuminen oli helppo aloittaa sieltä ja jatkaa sitten kävelyä kohti Times Squaren valomerta. Manhattanin ruutukaava tekee liikkumisen helpoksi eivätkä välimatkatkaan ole niin pitkiä kuin kuvittelisi. Jalkaisin pääsee siis kulkemaan yllättävänkin kätevästi, ellei sitten iltamyöhällä väsyneenä kadota kokonaan suuntavaistoaan. Meillehän ei toki tietenkään käynyt näin, pois se meistä... Saavuimme muutaman mutkan kautta takaisin hotellille yhdentoista maissa illalla jalat muussina, mukanamme noutoruokaa Shake Sackista ja aikomuksenamme katsoa Saturday Night Live oikeasti livenä. No, kuorsaus kuului molemmista sängyistä siinä kohtaa kun lähetys alkoi, mutta ehkä sen ansiosta pääsimme oikeasti aikaisin liikkeelle seuraavana aamuna.

Seuraavan päivän tavoitteenamme oli saada taatusti terveellinen (lue: yltiötuhti) jenkkiaamupala sekä tehdä vähän laajempi kierros Manhattanilla. Päätimme säästää jalkaparkojamme hyppäämällä turistibussin kyytiin, näin saimme myös vähän kattavamman kuvan kuin kävellen olisi ollut mahdollista. Päädyimme lopulta tekemään kiertoajelumme Hop on, hop off -bussissa ilman yhtään välipysähdystä, sillä aikataulumme alkoi käydä tiukaksi. Tai ei kai meillä muuten olisi mikään kiire ollut, mutta kun oli pakko saada  vielä oikeaa New York cheesecakea ennen lähtöä. First things first ja silleen.

Vaikka tällä kertaa reissussa ei ollut sitä samaa uutuudenviehätystä ja vau-efektiä kuin ensimmäisellä vierailulla, olen edelleen sitä mieltä, että New York on yksi kiehtovimmista kaupungeista joissa olen käynyt. Toivottavasti pääsisin sinne pian uudelleen, sillä kertaa vähän pidemmäksi aikaa. Niin ja mieluiten loppukeväästä tai alkusyksystä, jolloin kaupunki olisi taatusti parhaimmillaan. Elokuvan ulkoilmanäytös Battery Parkissa, pyöräilyä ja piknik Central Parkissa, vierailu Staten Islandilla, päiväkävely High Linella... Saahan sitä ainakin haaveilla, hyvällä tuurilla toiveet käyvät joskus toteenkin!

Hiljaiseloa

Blogissa ei ole tapahtunut mitään sitten marraskuun. Ties kuinka monta kertaa olen suunnitellut avaavani koneen ja kertovani tänne mitä kuuluu, ottanut jopa kuvia erinäisiä blogipostauksia varten ja sitten kuitenkin antanut olla. Bloggaaminen on tuntunut aika toisarvoiselta tässä kuviossa, jossa on ollut välillä vaikea saada pysymään päätä pinnalla. Stressinsietokykyni ei ehkä muutenkaan ole parasta A-luokkaa, mutta joulu- ja tammikuu olivat hektisyydessään sellaisia, että moni teräshermoisempikin olisi todennäköisesti hengästynyt ainakin hiukan.

Kun reilun kahden viikon ajanjaksolle osuu kolme ulkomaan työreissua, joista yksi vielä eri mantereelle, saa työn ja perheen yhteensovittaminen ihan uudet mittasuhteet. Vaikka tietää, että kyse on vain lyhyestä ajanjaksosta eikä pysyvästä olotilasta, ja vaikka voi luottaa sataprosenttisesti siihen, että kotona on homma hanskassa, ei kaikki ole sujunut ihan kivuttomasti. Vaikka samaan aikaan olen innoissani uusista työhaasteista, on hetkittäin tuntunut aika pahalta lähteä pois kotoa, käydä siellä välillä vain kääntymässä ja lähteä taas. Riittämättömyyden tunne ja huono omatunto tuntuvat olevan vakituisia seuralaisia siinä tavanomaisemmassakin arjessa, mutta kun siihen heitetään päälle poikkeustilanne ja kymmenen yötä pois kotoa, sitä alkaa tuntea itsensä oikein vuoden vanhemmaksi. Onneksi lapsi ei ole reagoinut poissaolooni mitenkään suuremmin, vaikka toki äidin syli on viime aikoina ollut erityisen tärkeä.

En koe koskaan olleeni varsinaisesti ikävoivää tyyppiä, mutta viime ajat ovat osoittaneet olleeni sen suhteen väärässä, tai sitten äitiys on muttanut minua. Jo ensimmäisellä matkallani huomasin tuijottelevani haikeana lentokentällä olevia perheitä, vaikka aamulla jätetyistä hyvästeistä ei ollut ehtinyt kulua vielä kymmentäkään tuntia. Toisella reissulla emme päässeet aikaeron takia juurikaan soittelemaan, vaan yhteydenpito tapahtui lähinnä Whatsapp-viestein ja videoin. Kun yhtenä päivänä palaverien välissä huomasin Suomessa olevan juuri sopivati nukkumaanmenoaika, päätin soittaa pikaiset hyvänyöntoivotukset kotiin. Virhe. Sain vain vaivoin pidäteltyä itkuni hillityssä mittakaavassa ja kahden minuutin puhelun jälkeen nieleskelin ankarasti kyyneleitä siinä vaiheessa, kun piti aloittaa se seuraava palaveri.  Kolmannelle matkalle lähtiessä edellinen yö meni sängyssä pyöriskelyksi ja kellon soittaessa 4.30 en ollut varma, olinko nukkunut silmäystäkään. Hiippaillessani pimeässä kodissa tavaroita kasaan mietin, pystyisinkö lähtemään silittämättä pinnasängyssään tuhisevaa pientä, jotten vaan vahingossakaan herättäisi häntä. En pystynyt, ei se oikeastaan ollut edes vaihtoehto.

Viime aikoina työ on hallinnut ajankäytön lisäksi myös ajatuksia niin, että on tuntunut lähes absurdilta kuulla esimerkiksi ystävien aloittaneen uusia harrastuksia. Mitä, onko jollakulla muka varaa moiseen ylellisyyteen? Oikeastiko jollain on energiaa tehdä muutakin kuin töitä ja yrittää siinä sivussa pitää huolta, ettei lapsi täysin vieraannu vanhemmastaan? Monista arkisista asioista huolehtiminenkin on viime aikoina ollut vähän liikaa vaadittu. Laskujen eräpäivät on ylitetty, pyykkikori täyttynyt äärimilleen ja matkalaukku seissyt työhuoneessa vain puolittain purettuna pian pari viikkoa. Tänään petasin sängyn ensimmäistä kertaa sitten tytön kaksivuotispäivien, joita vietettiin reilu kuukausi sitten. Jonkinasteinen ennätys kai sekin.

Niin että oikeasti ei siis ole ollut hiljaiseloa, aika lailla päinvastoin. Nyt helmikuussa alkaa ehkä vähän helpottaa, luulisin. Tai ainakin toivon niin. Ehkä saan myös aikaiseksi päivitettyä tännekin taas jotain, jos oikein otan asiakseni. Sillä välin koitan keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan. Ja yritän muistaa hengittää syvään. Kyllä se siitä.

Suklaahippukeksit (Chocolate Chip Cookies)

Olen jo pitkään fiilistellyt sitä, että pääsisimme tytön kanssa yhdessä leipomaan. Toistaiseksi olen pitänyt häntä liian pienenä puuhaan, mutta tässä yksi ilta ajattelin, että voisihan sitä vaikka kokeillakin, kun neidillä alkaa olla ikää jo kohta kokonaiset kaksi vuotta. Minulla on aina mielessä pitkä lista leivonnaisia, joita haluaisin testata ja usein myös kaapissa ainekset valmiina moneen eri herkkuun. Amerikkalaistyyliset suklaakeksit olivat roikkuneet suunnittelulistallani jo pitkään ja kun leivontakaapin hyllyllä vielä odotti pari pussillista Pirkan maitosuklaahippuja, oli helppo tarttua tuumasta toiseen. Työkaverini on kehunut, että häneltä löytyy maailman paras suklaakeksien ohje, mutta koska sitä ei siihen hätään ollut saatavissa, päädyin erinäisten googlettelujen kautta käyttämään Kotilieden Chocolate Chip Cookies -reseptiä pohjana ja tein siitä pienin muokkauksin omani. Lapsen rooli näiden leipomisessa jäi lopulta hyvin minimaaliseksi, sillä taikinantekovaiheessa häntä ei erityisemmin kiinnostanut koko asia ja leivontavaiheessa hän keskittyi lähinnä taikinan syömiseen. Mutta hei, hyvää tuli ja sehän on pääasia!

Suklaahippukeksit eli Chocolate Chip Cookies

(n. 25 kpl)

150 g voita

1,5 dl fariinisokeria

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria (tai n. 1 tl vaniljajauhetta)

1 kananmuna

3,5 dl vehnäjauhoja

1/2 tl leivinjauhetta

1/2 tl soodaa

1/2 tl suolaa

n. 250 g suklaata

Vaahdota pehmeä voi ja sokerit. Vatkaa joukkoon kananmuna. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää joukkoon parissa erässä. Lisää lopuksi suklaapalat ja sekoita taikina tasaiseksi. Muotoile taikinasta pötkö ja kääri se tuorekelmuun. Anna taikinan jähmettyä kylmässä ainakin puoli tuntia.

Leikkaa taikinapötkö 25 palaan ja pyörittele palaset palloiksi. Nosta pallot leivinpaperin päälle uuninpellille ja paina kevyesti litteämmäksi. Keksit leviävät uunissa, joten taikinapallojen ympärille kannattaa jättää reilusti tilaa. Paista keksejä 200-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia. Varo ylipaistamasta keksejä, tarkoitus on että keksit saavat jäädä sisältä sitkeän meheviksi.

Itse laitoin taikinaan 175 g maitosuklaahippuja ja vajaan puolikkaan levyn taloussuklaata rouhittuna. Sekaan olisivat sopineet hyvin myös rouhitut pähkinät. Suolaa oli taikinassa makuuni ehkä hippusen liikaa, 1/4 tl voisi olla ihan riittävä määrä. Ja loppuun vielä loistava vinkki, jonka opin itse hiljattain jostain blogista, en vain yhtään muista mistä. Kananmunaa rikkoessa kuori kannattaa kopauttaa taikinakulhon reunan sijaan tasaiselle alustalle. Kun kananmunan kuoren särkee esim. pöydän pintaan, ei kuoresta irtoa palasia samalla tavalla kuin silloin, kun kananmunan kuoren hajottaa terävään reunaan. Nimimerkillä: "Ei enää kuorenpalasia taikinassa."

Sukupuolisensitiivisyydestä ja someraivosta

En ole aiemmin blogissa ottanut kantaa mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiin, vaan pitänyt jutut turvallisesti oman navan ympärillä pyörivinä. Nyt en kuitenkaan malta olla tarttumatta viime päivinä iltapäivälehtiä myöten puhuttaneeseen aiheeseen, joka on ensin hämmentänyt ja sitten vihastuttanut minua. Kyllä, minäkin haluan sekoittaa lusikkani Anttilan lelumainossoppaan.

Sattumalta juuri viime viikolla puhuimme työpaikan kahvitunnilla siitä, kuinka näennäisesti vähäpätöisillä asioilla voi olla lopulta suurikin merkitys sille, miksei sukupuolten välinen tasa-arvo edelleenkään toteudu Suomessa sillä tavalla, jolla sen soisin. Keskustelu lähti liikkeelle tehtävänimikkeiden sukupuolittuneista päätteistä (esimies, virkamies ym.) ja samassa yhteydessä käytin myös esimerkkinä kauppojen tapaa erotella tyttöjen ja poikien lelut toisistaan sukupuolistereotypioita ylläpitävänä käytäntönä. Samaan aiheeseen tarttui hieman kärkevämmin sanakääntein Nuorgamin Emmi, joka blogissaan kritisoi Anttilan tapaa mainostaa verkkosivuillaan leluja naurettavaksi ja ummehtuneen vanhanaikaiseksi. Tytöille mainostetaan nukkeja, prinsessa-asuja ja leikkikeittöitä, pojille autoja, legoja ja toiminnallisia leluja. Mainostekstissä kerrotaan, kuinka tyttöjen ja poikien leikit erottaa jo varhain ja kuinka tytöt suuntautuvat hoivaamisleikkeihin jo taaperoiässä. Näinkö tosiaan on?

Vaikka tyttöjen ja poikien välillä onkin biologisia eroja, jotka jossain määrin heijastuvat myös käyttäytymiseen, syntyvät suurimmat erot sukupuolten välillä ymmärtääkseni kasvatuksen tuloksena. Tuskinpa kenelläkään pikkutytöllä on syntyessään luontaista taipumusta vaaleanpunaiseen väriin tai pikkupojalla kaivinkoneisiin, vaan mielenkiinnon kohteisiin vaikuttaa suuresti se, millaisia virikkeitä lapsi saa ympäristöstään ja millaisella palautteella tietynlaista käyttäytymistä vahvistetaan tai toisaalta heikennetään. En usko sukupuolen olevan puhtaasti sosiaalinen konstruktio, mutta ympäröivä kulttuuri ja sen odotukset vaikuttavat kuitenkin vahvasti sukupuolirooleihin kasvamiseen. Vaikka joku voisi ajatella, ettei leluilla tai niiden mainonnalla ole mitään merkitystä tasa-arvon toteutumisen kannalta, niin tosiasia on se, että ohjaamalla tyttöjä ja poikia vahvasti eri tyyppisten leikkien pariin vahvistamme niitä sukupuolistereotypioita, jotka osaltaan jarruttavat tasa-arvon toteutumista. Siksi onkin ihan terveellistä välillä miettiä, millaisia käyttäytymismalleja saatamme jopa tiedostamattamme tarjota lapsille.

Itse haluan kasvattaa lapsemme mahdollisimman sukupuolisensitiivisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin lapsen sukupuolen tai estäisin häntä olemasta tyttö, vaan sitä, että hän saa toteuttaa itseään sillä tavalla, joka hänestä itsestä tuntuu luontevimmalta. Jos hän haluaa leikkiä nukeilla, hän saa leikkiä nukeilla. Jos taas autot kiinnostavat, niin sitten hän ajelkoon autoilla. En näe mitään syytä sille, että hänen tulisi leikkiä tai käyttäytyä jollakin tietyllä tavalla vain siksi, että hän on tyttö. Ainakaan meidän kaksivuotiaan leikeissä sukupuoli ei näy vielä millään tavalla, vaan häntä kiinnostavat palikat, palapelit, keinuminen ja kirjat. Lelulaatikosta löytyy niin nukke kuin autokin, mutta kumpikaan niistä ei ole erityisen ahkerassa käytössä. Myöskään esimerkiksi pukeutumisen suhteen hänellä ei ole vielä mitään preferenssejä, vaan päälle voi pukea melkeinpä mitä vain. Eilisellä Prisma-reissulla hän omatoimisesti sovitteli innoissaan sinistä autopipoa ja kirkkaanpunaista lippistä, molemmat kaiketi poikien asusteiksi luokiteltuja. Vaikka yksittäisen lapsen käyttäytyminen ei tietenkään todista mitään sukupuolierojen olemassaolosta tai -olemattomuudesta, uskoisin ettei tyttäremme ole ihan ainoa laatuaan. Maailma on varmasti pullollaan tyttöjä, joita kiinnostaa tekniikka, pallopelit ja joiden lempiväri on sininen, sekä vastaavasti poikia, jotka pitävät kotileikeistä, hoitavat nukkeja ja haluavat varpaisiinsa kynsilakkaa. Kuuluisiko näiden lasten tuntea itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai epänormaaleiksi? Mielestäni ei, mutta monen muun mielestä ilmeisesti kyllä.

Emmin blogipostaus sai aikaan sellaisen someraivon, että heikompaa hirvittää. Anttilaan mainokseen puuttuminen johti siihen, että Emmi joutui paskamyrskyn silmään, jossa sadat ihmiset kokivat oikeudekseen haukkua, huoritella ja uhkailla häntä erilaisissa kanavissa. Se ei varmaankaan yllätä ketään, että tasa-arvoasioista kirjoittava nainen saa kuulla olevansa femakko tai kukkahattu, mutta että pedofiili tai mielisairas? On toki surullista, että feministi on edelleen joidenkin mielestä haukkumasana. Sen sijaan on suorastaan pelottavaa, että sukupuolistereotypioita kyseenalaistava kirjoitus voi johtaa tällaiseen vihaan. Keneltä se on pois, että leluja ei luokiteltaisi sukupuolen mukaan, vaan esimerkiksi tuoteryhmittäin? Eikö olisi pelkästään järkevää, että lapset saisivat leikkiä sellaisilla leluilla kuin haluavat riippumatta sukupuolesta, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä leimautuvansa sen takia? Ja miten ihmeessä on mahdollista, että sananvapauden nimissä voi suoltaa nykyään ties minkälaista sontaa, joka loukkaa paitsi yksilöä, myös kokonaista sukupuolta. Tätä keskustelua seuranneena ei voi todeta muuta, kuin että naisviha elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sosiaalinen media on madaltanut kynnystä ottaa kantaa ja tuoda esille erilaisia mielipiteitä, mikä on periaatteessa hyvä. Kun asiallisen keskustelun sijaan mennään henkilökohtaisuuksiin ja aletaan kiusata ja jopa uhkailla ihmisiä, jotka sattuvat olemaan eri mieltä kuin itse, ollaan pelottavien asioiden äärellä. Mikä hitto meitä ihmisiä vaivaa?!

Isiä ja tyttäriä

Vietimme eilen toista isänpäiväämme. Asiaankuuluvasti aamulla keitettiin kahvit, heräteltiin "nukkuva" isi  herkkuaamiaiselle, annettiin lahjat sekä tytön päiväkodissa askartelema kortti. Vaikka isänpäivä onkin jossain määrin kaupallinen juhlapyhä, on mielestäni ihan oikeutettua, että isilläkin on oma päivänsä, jolloin he ovat keskiössä. Isänpäivän tarkoitus on mm. korostaa isien merkitystä perheen arjessa ja itse koen sen tärkeänä ja juhlistamisen arvoisena asiana. Yhä edelleen nimittäin törmään välillä ajatukseen, että äitien tulisi olla päävastuussa lapsesta ja isä sitten siinä taustalla vähän leikittää jos sille päälle sattuu ja töiltään ehtii. Itse olemme halunneet pyrkiä siihen, että lapsella on kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden roolit saattavat olla jossain määrin erilaiset, mutta kuitenkin yhtä merkittävät. Uskaltaisin väittää, että olemme tässä myös onnistuneet varsin hyvin.

Elämäni ensimmäinen voileipäkakku, se kun sattuu olemaan miehen herkkua

Kun aloimme miehen kanssa lukioikäisenä seurustella, en tietenkään voinut tietää, millainen isä hänestä aikanaan tulisi, jos siis ylipäänsä saisimme lapsia. En tarkkaan muista, missä vaiheessa perheen perustamisesta on ensimmäisiä kertoja keskusteltu edes ajatuksen tasolla, mutta aika pian kävi selväksi, että me molemmat haluaisimme jälkikasvua "sitten aikanaan". Nuorempana mies ei ollut kovin luonteva pikkulasten seurassa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut siitä juurikaan kokemusta. Vuosien kuluessa sukulaiset ja ystävät alkoivat pikku hiljaa perustaa perheitä ja mieskin oppi puuhaamaan pikkuisten kanssa. Kun asia tuli itsellemme ajankohtaiseksi, olin täysin vakuuttunut siitä, että miehestä tulisi mainio isä. Odotusaikana hän ei ollut sitä tyyppiä, joka silittelisi vauvavatsaa ja höpöttelisi illat pitkät tulokkaalle, mutta tiesin hänen silti odottavan innolla perheenlisäystä. En kuitenkaan osannut aavistaa, kuinka nopeasti mies lopulta solahtaisi omaan rooliinsa lapsen synnyttyä. Itse olin kuvitellut olevani ns. luontaista äitityyppiä ja luulin myös olleeni hyvin valmistautunut vanhemmuuteen, mutta kyllä ne kasvukivut ovat lopulta olleet paljon suurempia äidin kuin isän kohdalla. Miehestä on kasvanut juuri sellainen isä, jonka lapselleni toivoisin ja täysin omasta ansiostaan.

Mies on alusta alkaen halunnut ottaa aktiivisen roolin vanhemmuudessa ja viettänyt paljon aikaa tytön kanssa, minkä seurauksena heillä on hyvin lämmin ja läheinen suhde. Mies hoitaa tytön siinä missä minäkin eikä minun ole koskaan tarvinnut miettiä pärjäävätkö he, kun olen ollut omilla menoillani. Mies osaa olla lapsen kanssa myös rennompi eikä hän murehdi lainkaan siinä mittakaavassa lapseen liittyviä asioita, joista minä otan (usein täysin tarpeetonta) stressiä. Tiedän, ettei mieheni pidä lainkaan siitä, että häntä nostetaan jotenkin jalustalle, mutta tässä asiassa hän on ansainnut kaikki mahdolliset kehut ja kunnianosoitukset. En vain yksinkertaisesti keksi, miten mies voisi olla parempi isä tyttärellemme. Hän on läsnä, lämmin ja huolehtiva. Hän ei säästele hellyyttä, syliä ja kauniita sanoja, vaan pitää tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Hän ei kuitenkaan ole liian lepsu, vaan osaa asettaa rajoja ja pitää niistä myös johdonmukaisesti kiinni. Tyttö on aivan isänsä pauloissa ja isän poissaollessa kyselee aina tämän perään. Päiväkodissa askarreltuun korttiin oli löydetty aika kuvaava lausahdus, ainakin meidän perheessä tuo "koukussa isiin" pitää hyvin paikkansa.

Erityisesti ihailen miehessä sitä, että hän aidosti ja oikeasti haluaa viettää aikaa tytön kanssa eikä tee sitä mitenkään velvollisuudentunnosta tai pakon edessä. Toki miehellä on töiden lisäksi omat harrastuksensa ja muut rientonsa, mutta silloin kun hän on kotona, hän jaksaa puuhata tytön kanssa todella innokkaasti. Usein he lähtevät ulos ja käyvät milloin metsäretkellä, milloin keinumassa, satoi tai paistoi. Kaikenlainen fyysinen tekeminen, kuten juokseminen ja hyppiminen, on heille erityisen mieluisaa.Viime päivinä olen saanut nauraa, kun tyttö opettelee punnertamaan isänsä mallia seuraten.

Olen itse kasvanut perheessä, jossa isä teki todella paljon töitä. Pitkien päivien päälle hän jatkoi kotona töitään iltaisin, viikonloppuisin ja usein myös lomilla. Lastenhoito ja arjen pyörittäminen oli monet vuodet lähes kokonaan äitini vastuulla. Minusta ei olisi samanlaiseen rumbaan, ei edes tämän yhden lapsen kanssa, saati sitten jos lapsia olisi kuusi kuten lapsuudenperheessäni. Vaikka oma suhde isääni onkin hyvä siitä huolimatta, ettei häntä juurikaan kotona näkynyt, haluan silti uskoa, että tyttäremme tulee aikanaan arvostamaan sitä, kuinka paljon hänen isänsä on viettänyt aikaa hänen kanssaan. Minä ainakin arvostan sitä suuresti.