Viikkokatsaus nro 52

25.12.

Joulupäivänä ajelimme miehen lapsuudenkotiin, jossa oli jo paikalla kaksi hänen sisaruksistaaan lapsineen. Sisarussarjan viimeinenkin perhe saapui illansuussa ja pääsimme viettämään joulua koko porukalla. Anoppilassa oli upea kuusi keskellä pirttiä ja muutenkin lämpimän tunnelmallista perinteisellä tavalla. Omassa lapsuudenkodissani ei ole vaalittu niinkään mitään perinteisiä joulutapoja. Joulu on kyllä ollut juhlava, mutta siihen ei välttämättä ole lahjojen lisäksi liittynyt niitä yleisimpiä joulun tunnusmerkkejä. Miehen lapsuudenkodissa joulua taas on vietetty hyvinkin perinteisesti ja aina samalla kaavalla. On riisipuurot, tonttukoristeet, kuusi omasta metsästä, on rosollit, kinkut ja laatikot. Onkin aikamoinen rikkaus, että olen päässyt jo kahdeksantoista vuoden ajan viettämään kahta erilaista, mutta yhtä mukavaa joulua. Tai tämä oli meidän yhdeksästoista yhteinen joulu, mutta sinä ihan ensimmäisenä en tainnut vielä kyläillä miehen kotikotona varsinaisina joulunpyhinä.

26.12.

Olemme viime vuosina tehneet miehen kanssa perinteisen joulukävelyn joulupäivänä tai tapanina, riippuen vähän siitä miten aikataulut ovat antaneet myöten. Nyt kävimme kärryttelemässä ihanan valkoisessa maisemassa tapaninpäivänä ja minä otin oikein kameran mukaan, että sain ikuistettua edes yhdet lumiset kuvat tältä talvelta. Muistan muuten muutama vuosi takaperin kuvanneeni tapanina pajunkissoja, sen verran lämmintä oli. Lähdimme illalla piipahtamaan isäni luona, sillä hän täytti vuosia. Ohjelmassa oli jouluaattona syömättä jääneiden juustojen tuhoaminen otsikolla "Tapsan tapakset". Tämäkin taisi olla muuten jo toinen tai kolmas vuosi peräkkäin kun toimimme näin. Kuinkahan monta vuotta menee ennen kuin opimme, ettemme koskaan ehdi aattona juustoihin asti ja niitä on siten turha varata tarjolle? Samalla saimme myös syötyä jouluaatoksi leipomani suklaakakunkin, sillä aaton ruokaöverien kruunaamiseksi riitti kyllä yksikin kakku. Vai lasketaanko pavlova edes kakuksi...? Yöksi ajelimme vielä takaisin anoppilaan, eli pääsimme tähän "kyläpaikasta ja ruokapöydästä toiseen"-moodiinkin, vaikka siitä olemme parhaamme mukaan yrittäneet pyrkiä pois.

27.12.

Päätimme jäädä maalle lopulta kolmeksi yöksi, sillä siellä oli serkkuseuraa ja hyvät ulkoilusäät. Täytyy kyllä antaa pisteet näille isommille serkuille, jotka jaksoivat hämmästyttävän hyvin pitää meidän lapsia mukana touhuissaan, vaikka ikäeroa onkin ihan reilusti. Serkussarjan vanhin on jo kuudesluokkalainen, eli luulisi ettei vajaa neljävuotiaan seura enää ole kovin haluttua. Hyvin nuo kuitenkin tuntuivat huolivan meidän esikoisen vielä mukaan. Yhdessä pelattiin Junior Aliasta, katseltiin elokuvia, touhuttiin pihalla, saunottiin ja tanssittiin Risto Räppääjä-cd:n tahdissa. Tuntuu, etten viettänyt esikoisen kanssa aikaa juuri ollenkaan joulunpyhinä, kun hän oli koko ajan muissa puuhissa serkkujen kanssa. Aamu- ja iltatoimetkin hoituivat lähes omalla painollaan isompien vanavedessä. Sellaista se kai on, kun lapset kasvavat. Haikeaa, mutta oikeastaan aika helpottavaakin.

28.12.

Torstaina meidät oli kutsuttu kylään pikkusiskon kummien luo ja pääsimme siellä maistelemaan heidän joulupöydästään jääneitä herkkuja. En esimerkiksi itse ole suuri kinkun ystävä, mutta kylläpä se vaan maistuikin hyvältä Lamminpään Lumoukseksi muokattuna. Me olimme myös esikoisen kanssa aika innoissamme tästä herkkutarjottimesta, joka oli täynnä erilaisia pikkuleipiä ja muita leivonnaisia. Todellakin teimme parhaamme tuon tyhjentämisessä, mutta ihan kaikkea emme saaneet syötyä.

29.12.

Perjantaina vauva oli ensimmäistä kertaa hoidossa, kun veimme lapset äidilleni ja menimme miehen kanssa elokuviin. Yrityksenä oli mennä katsomaan Tuntematonta sotilasta, mutta välipäivinä joku muukin oli ajatellut samaa. Emme siis saaneet lippuja, vaikka yritimme varata niitä jo edellisenä iltana, mikä on meille ihan poikkeuksellista ennakointia. Kävimme sitten katsomassa Solsidanin, mikä oli ihan hyvä vaihtoehto, saipahan ainakin nauraa. Vauva oli nukkunut koko elokuvan ajan parvekkeella vaunuissa, joten siltäkin osin kaikki sujui hyvin. Illalla lähdin vielä ex tempore istumaan iltaa ystävien kanssa, vaikka vähän mietinkin voinko olla pois vauvan luota kahteen otteeseen saman päivän aikana. Järkeilin kuitenkin, että vauva ei edes tiennyt minun olleen poissa nukkuessaan leffakäyntimme ajan, ja isänsä kanssa hän kyllä varmasti pärjää. Meidän piti lähteä likkaporukalla ravintolaan syömään, mutta päädyimmekin tilaamaan ruuat Woltista. Kävimme kyllä sitten istumassa hetken aikaa illan päätteeksi Ukko Nooassa, mistä jouduin lähtemään kotiin siinä vaiheessa kun sekä paita että housut olivat kastuneet maidosta. Jep, kroppa pitää kyllä huolen siitä, että vauvasta ei olla liian pitkiä aikoja erossa. Lainasin illan emännältä autoa ja hurautin sillä kotiin tismalleen oikeaan aikaan, kun pikkuneiti oli juuri herännyt unilta ja alkoi olla nälissään.

30.12.

Tämä kuva taitaa olla oikeasti otettu jo sunnuntain puolella, mutta menköön nyt lauantain kuvasta. Meidän pikkuneiti on siis melkoinen ilta- ja yökukkuja ja hän menee monesti nukkumaan vasta sitten kun mekin. Tässä vauva oli nukkunut jo yhden pätkän, mutta heräsi vielä ihan virkkuna. Mies laittoi epäonnistuneen nukutusyrityksen jälkeen hänet tuijottelemaan jouluvaloa, mikä on ollut varma viihdyttäjä yön pimeinä tunteina. Välillä tuota tähteä on tultu tuijottelemaan myös aamuyöstä, kun vauva on ollut sitä mieltä, ettei häntä kerta kaikkiaan nukuta sillä hetkellä. Vaikka tämä rytmittömyys useimmilla kuuluukin pikkuvauva-aikaan, niin kyllä se vaan väsyttää meitä vanhempia. Huoh, vielä tulee sekin päivä, kun kaikki meillä nukkuvat yönsä.

31.12.

Sunnuntaina se sitten koitti, vuoden viimeinen päivä. Samalla tuli päätökseensä myös tämä 365-projekti. Toteutin tämän nyt toisen kerran ja ainakin yhdessä mielessä vuodet olivat samanlaisia. Molempiin vuosiin sisältyi nimittäin vauva. Edellinen kuvaprojekti oli vuonna 2013, jolloin aloin odottaa esikoista. Otin vuoden viimeisenä päivänä tällaisen samanlaisen valomaalauskuvan (eri vuosiluvulla toki, hah) ja siitä muutaman tunnin päästä lähdinkin synnyttämään. Nyt vauva ehti syntyä jo lokakuussa, että ihan samassa rytmissä ei menty, mutta läheltä liippasi. Ehkä en enää kolmatta kertaa uskalla lähteä tätä toteuttamaan... Vuosi oli siis varsin mieleenpainuva erityisesti siksi, että perheemme kasvoi kolmihenkisestä nelihenkiseksi. Enää emme elä kolmen tähden arkea, jonka vuoksi blogin kohtalokin on vähän auki. Vaikka kirjoittamisesta ja kuvaamisesta pidänkin, mietiskelen nyt vähän miten ja millä otsikolla jatkan bloggaamista, vai jatkanko lainkaan. Kiitos siis tässä vaiheessa kaikille teille, jotka olette kulkeneet matkassa ja seuranneet eloamme! Toivon, että tämä alkanut vuosi tuo meille tullessaan hyvää ja perusonnellista perhearkea. Toistaiseksi ainakin vaikuttaa oikein lupaavalta. <3

Viikkokatsaus nro 51

18.12.

Jouluviikko startattiin siis Jyväskylässä. Hotelliaamiaisen jälkeen kävimme vielä pötköttelemässä huoneessa ja katsomassa pari joulukalenterijaksoa, jonka jälkeen lähdimme bussilla kohti Leon Leikkimaata. Pian seuraamme liittyi myös kummityttömme pikkusiskoineen ja meidän neiti oli taas haljeta innosta saadessaan leikkikavereita. Mieskin liittyi jossain kohtaa iltapäivää seuraan töistä päästyään ja vietimme leikkipaikassa lopulta viitisen tuntia. Päivän päätteeksi kävimme vielä porukalla viereisessä kauppakeskuksessa sushilla ennen kuin lähdimme takaisin hotellille. Kuvassa näkyy muuten tyttöjen ihanat hilejuomasekoitukset. Joka sorttia sekaisin, kuinkas muuten. Ai että, itselleni tulee brain freeze pelkästä kuvan katsomisesta.

19.12.

Tiistaina heräsimme jälleen hotellin valkeissa lakanoissa, tällä kertaa hieman paremmin nukutun yön jälkeen. Mieskin oli viisastunut edellisestä yöstä ja hankkinut itselleen korvatulpat. Hänellä oli sen verran aikainen herätys ja pitkä ajomatka edessä, että yöunet tulivat tarpeeseen. Me tytöt sen sijaan saimme nukkua myöhään, mitä nyt piti ehtiä taas aamiaiselle ennen kymmentä. Olin ennen reissuun lähtöä kaivanut vauvalle mukaan isosiskon vanhoja vaatteita koossa 62, sillä siihen asti käytössä olleet kamppeet olivat käyneet pieneksi. Olin pakannut mukaan myös tämän Marimekon yöpuvun, joka aiheutti flashbackin eräästä esikoisen vauva-aikana tehdystä Jyväskylän hotellireissusta sekä siellä otetusta valokuvasta. Kaivelin hetken aikaa tietokoneen kuvatiedostoja ja löysinkin sieltä etsimäni kuvan. Pitihän siitä sitten tehdä toisinto. Pikkusisko on tosin tässä kuvassa reilu parikuinen, kun taas esikoinen oli jo lähemmäs neljää kuukautta kuvaa otettaessa, mutta muuten täsmäsivät niin yöpuku, kuvausmiljöö, kuvakulma kuin tuonne taustalle aseteltu tuttikin. Tuttinauha ei tosin ole sama, vaikka sekin kyllä olisi ollut edelleen tallessa. Pikkusiskon tapauksessa tutti on tosin puhtaasti rekvisiittaa, sillä hän ei syö tuttia käytännössä lainkaan. Esikoinen sentään kelpuutti tutin edes välillä pikkuvauvavaiheessa, mutta tämä nuorempi ei sitäkään vähää. Kuvaussessioiden jälkeen luovutimme hotellihuoneen ja lähdimme tyttöjen kanssa bussilla kohti kauppakeskusta, jossa treffasimme taas ystäväperheen naiset isien ollessa töissä. Suunnitelmissa oli tehdä jouluostoksia, mutta lapset olivat sen verran energisellä tuulella, että kaupoissa pyöriminen ei tuntunut oikein hyvältä vaihtoehdolta. Seppälän Prisman yhteydessä on kuitenkin aivan huippu leikkipaikka, joka on todella laaja, monipuolinen, siisti ja mikä parasta - maksuton! Suosittelen Puuhapaikkaa lämpimästi jos Jyväskylän seudulla liikutte. Tampereen alueen Prismoissa olisi varmasti myös kysyntää vastaavalle.

20.12.

Reissusta kotiuduttamme kävin jännityksellä postilaatikolla katsomassa, olivatko tilaamani joulukortit vihdoin saapuneet ja olivathan ne, juuri parahiksi viimeisenä mahdollisena ajankohtana. Viime vuonnahan meillä jäi kortit lähettämättä, kun Smartphoton tilaus saapui vasta välipäivinä. Välillä se viime tippaan jättäminen kostautuu... Tänäkin vuonna joulukorttiprojekti oli täynnä vastoinkäymisiä, vaikka olinkin muka ajoissa liikkeellä. Ensinnäkin, yritin ottaa itse joulukorttikuvaa tytöistä, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Muistaako joku postauksen DIY-joulukorttikuvauksesta esikoisen vauva-ajalta? Sen perusteella osasin odottaa, että kahden lapsen saaminen samaan kuvaan on vielä monin verroin haastavampaa kuin yhden lapsen kuvaaminen. Tavallaan en siis edes yllättynyt, kun korttikuvaus oli ihan fiasko, mutta yrittänyttä ei tosiaan laiteta. Onneksi tällä kertaa oli takataskussa ammattilaisen ottamat kuvat, eli päädyin plan B:hen ja hyödynsin pikkusiskon newborn-kuvauksen yhteydessä otettua sisaruskuvaa. Aloin sitten illalla tilata kortteja Ifolorilta (tietysti viimeisenä tilauspäivänä), mutta jostain syystä ohjelma kaatui koko ajan enkä saanut tilausta läpi. Kahden tunnin yrittämisen jälkeen oli pakko luovuttaa ja todeta, että ei lähde meiltä tänäkään vuonna kortteja edullisemmalla joulupostimerkillä. Ensimmäisen deadlinen mentyä sivu suun olikin taas hyvää aikaa lykätä asian hoitamista, kunnes viimein sain tehtyä tilauksen. Ifolorilta vastattiin asiakaspalautteeseeni sen verran ympäripyöreästi, että päätin laittaa tilaukseni mieluummin Smartphoton kautta silläkin riskillä, että korttien tulo kestäisi kauemmin. No, kortit olivat kyllä lähteneet heti tilausta seuraavana päivänä Smartphotolta, mutta toimituksessa kesti silti puolitoista viikkoa. Onneksi kortit lopulta kuitenkin saapuivat viime tipassa ja pääsin rustailemaan osoitteita kuoriin. Joku fiksumpi olisi ottanut parin vuoden aikana muuttuneista osoitteista selvää jo etukäteen, mutta itse lähdin kaivelemaan niitä siinä vaiheessa, kun paikallisen postin jättöaikaan oli kaksi tuntia. Kurvasin Postin pihaan kymmentä minuuttia ennen kuin postit noudetaan ja lopulta liimailin postimerkkejä kuoriin kädet täristen yhdessä virkailijan kanssa, jotta korttimme ehtivät kuormaan. Että näin. Ensi kerralla hoidan tämän kyllä oikeasti ajoissa (kuka uskoo?).

21.12.

Torstaina pyörähdimme Tallipihalla katsomassa, millainen joulutunnelma sinne oli laitettu. Vakiona on myös ostaa jouluksi Suklaapuodissa myytäviä maailman parhaita La Praline -tryffeleitä, joita nytkin hankimme muutaman rasian. Kävimme myös Tallipihan kahvilassa joulupuurolla vielä parahiksi ennen kuin paikka sulkeutui. Puuro oli jo ehkä parhaat päivänsä nähnyt, mutta tunnelma ja palvelu kahvilassa olivat kohdallaan. Tallipihalla oli yllättävän vähän myyjiä pihakojujen ollessa tyhjillään eikä muutakaan aktiviteettia oikein ollut, mutta ehkä myöhäinen vierailuajankohta vaikutti asiaan. Tai sitten kauppa keskittyy vahvemmin Keskustorin joulutorille ja Tallipihalla käydään muuten vain tunnelmoimassa.

22.12.

Perjantaina kävimme katsomassa Tampereen Joulutorin meiningit Keskustorilla. Jälleen kerran olimme liikenteessä viime tipassa, sillä tori oli perjantaina viimeistä päivää auki. Tämä Keskustorin joulutori on kyllä todella tunnelmallinen ja tarjontaa on runsaasti. Kävimme joulupuurolla, moikkasimme joulupukkia, lapsi pyöri karusellissa ja sattuipa vierailumme ajankohtaan myös Tampereen joulurauhan julistus ja torvisoittomusiikkia. Joulutorin leppoisasta tunnelmasta olikin sitten mukava suunnata Prismaan ruokaostoksille (not). Tuolloin jos koskaan olisi kyllä kannattanut kokeilla sitä kauppakassipalvelua, mutta jostain syystä en ole saanut sitä vielä testattua, vaikka mies on asiaa moneen kertaan ehdottanut. 

23.12.

Olin vakaasti päättänyt, että en jätä juurikaan ruuanlaittoa jouluaatolle, vaan esivalmistelen kaiken mahdollisen etukäteen. Olin myös päättänyt, että kaikki lahjat on pakattuna ennen aattoa, jotta en perinteiseen tapaan joudu paniikissa teippaamaan ihmeellisiä ryttymyttyjä kasaan hetkeä ennen kuin pukki koputtaa oveen. No, arvaatte varmaan miten kävi? Päivä meni kokkaillessa ja säätäessä kaikenlaista ja iltapäivästä lähdimme vielä ajelemaan maalle hakemaan kuusta sekä viemään muutamia jouluruokia anoppilaan. Tulimme lopulta kotiin vasta kymmenen maissa illalla, jolloin alkoi todellinen tehokokkailu. Kaikki aikataulut heittivät häränpyllyä ja puoli kahden aikaan totesin, että nyt on varmaan parempi mennä nukkumaan. Tekemistä olisi ollut vielä vaikka kuinka (mm. se samperin lahjojen paketointi), mutta uni voitti. Ja näin oli taas varmistettu, että seuraavana päivänä on kiire.

24.12.

Jouluaattoa vietettiin meillä kotona nyt kolmannen kerran peräkkäin. Lapsuudenperheeni saapui paikalle kokonaisuudessaan, eli pöydän ääreen piti saada mahtumaan yksitoista aikuista ja viisi lasta. Virittelimme terassin pöydästä jatkeen ruokapöydälle ja saimme kuin saimmekin koko porukan istutettua saman pöydän ympärille. Ruoat teimme nyyttäriperiaatteella ja ruoka oli perinteiseen tapaan erinomaisen hyvää, mutta sitä oli aivan liikaa. Pukkikin löysi jälleen perille ja hyvä pukki olikin. Harmi vaan ettei nuorempi pikkuveljeni taaskaan päässyt näkemään pukkia, kun hän lähti juuri parahiksi ulos asioille hiukan ennen pukin tuloa. Halusin siskoksista kuvan pukin kanssa, mutta hiukan haasteellista se taas oli. Ei ehkä ihan yhtä paha rasti kuin joulukorttikuvaus, mutta vauva ei taaskaan ollut oikein kuvaustuulella. Lisämaustetta kuviin toi taustalla hiippaileva äitini, joka tottakai käveli tahallisen hidastetusti, jotta pääsi photobombaamaan mahdollisimman monta kuvaa. Saa nähdä miten ensi jouluna saadaan taiottua vielä yksi paikka lisää pöytään, sillä tuo meidän nuorempi neiti tarvitsee silloin tietysti oman paikkansa. Tai no mistä sitä tietää kuinka monta lautasta ensi kerralla katetaan - vuoden aikana ehtii tapahtua yllättävän paljon!

Viikkokatsaus nro 50

11.12.

Lasten ennakkoluulottomuus ruuan suhteen pääsee välillä yllättämään. Tai ei ehkä niinkään ennakkoluulottomuus, vaan se, ettei syöminen ole vielä kaavoihin kangistunutta tyyliin "kinkku alle, juusto päälle, mitään muuta ei voi edes harkita". Tässä siis esikoisen maanantain aamupala, satsumaleipä. Eipä ole itselle koskaan tullut mieleen, että perusvoikkarin päälle voisi laittaa perinteisten tomaatin tai kurkun sijaan hedelmiä. Hyvin tuo näytti kuitenkin maistuvan.

12.12.

Esikoisella oli poikkeuksellisesti päiväkotipäivä tiistaina, joten lähdin itse vauvan kanssa Ideaparkiin jouluostoksille. Vakaa aikomukseni oli, että lahjat hankitaan tänä vuonna ajoissa. Liki kaksi viikkoa ennen aattoa on omalla kohdallani todella ajoissa, sillä normaalisti olen kiertänyt kauppoja tuskanhiki ohimoilla vasta kaksi päivää ennen joulua. Lahjalista on kohtalaisen pitkä, sillä tytöillämme on paljon serkkuja ja siihen vielä meidän kummilapset päälle. Nyt pääsin kuitenkin vauhdikkaaseen alkuun, sillä serkkusarjojen isommat olivat toivoneet lelujen sijasta lahjakortteja. On muuten huomattavasti helpompaa käydä urheilukaupassa hakemassa neljä lahjakorttia, kuin metsästää tiettyä hittilelua viidestä eri kaupasta vain todetakseen sen olevan joka paikasta loppu. Eikä pidä tulkita väärin, on mukava antaa lahjoja ja ilahduttaa lapsia, mutta on siinä silti vaan oma hommansa. Ostosten lomassa piti välillä käydä tankkaamassa ja päädyin tällä kertaa Arnoldsin bageliin. Pastrami on ilmeisesti uutuus valikoimassa ja se iski omaan makuhermooni kyllä kunnolla. Tuo jouludonitsi ei sen sijaan ollut häävi, mutta tulipahan kokeiltua. 

13.12.

Keskiviikkona oli esikoisen päiväkodin joulujuhla. Sitä ennen kävimme HopLopissa käyttämässä vanhaksi menevän pääsylipun sekä viime tingassa hakemassa influenssarokotteet terveyskeskuksessa, jonka seurauksena myöhästyimme kymmenisen minuuttia. Onneksi juhla alkoi piparien ja glögin merkeissä ja varsinaiseen ohjelmaosuuteen ehdimme hyvin. Mieheltä tuli kuitenkin hieman kuittia, sillä olin vannottanut häntä olemaan myöhästymättä, mutta lopulta hän ehti paikalle työreissustaan ennen meitä. Enpä ollut huomioinut esim. sitä, että influenssarokotteen jälkeen ei saa lähteä suorilta kotiin, vaan paikan päälle pitää jäädä odottelemaan mahdollisten sivuvaikutusten ilmaantumista. Siinä neuvolan käytävällä odotellessa oli sitten hyvää aikaa letittää tytön hiukset juhlakuntoon, ennen kuin kurvasimme vielä kodin kautta vaihtamassa juhlatamineet päälle. Tämä ajanhallinta on kyllä ikuinen ongelma meikäläisellä ja vaikka kuinka yritän tsempata, olemme aina myöhässä. Mikä siinä voikin olla niin vaikeaa suunnitella aikataulut vähän väljemmiksi ja lähteä ajoissa liikkelle?

14.12.

Torstaina leivoimme pipareita. Edellisvuonna tein itse taikinan, mutta koska sitä tuli niin suuri annos, jäi osa valmiista pipareista syömättä ja loput taikinastakin meni roskiin kun kesällä perkasin pakastinta. Tästä viisastuneena ostin vain yhden paketin valmista taikinaa, mutta valitettavasti piti todeta, etteivät valmistaikinasta leivotut piparit ole kyllä mistään kotoisin verrattuna omatekoiseen taikinaan. Josko ensi jouluna tekisi taas taikinan itse, mutta vain puolikkaan annoksen. Esikoista ei paljon haitannut, vaikka taikina olikin kaupan pakastealtaasta, vaan piparit hävisivät parempiin suihin alta aikayksikön. Parempi näin, kuin heittää pääsiäisenä pölyiset piparkakut pois kaapin perukoilta.

15.12.

Perjantaina oli minun tämän vuoden ainoat pikkujoulut. Istuimme iltaa ystäväporukalla työkaverini luona. Menin alkuillasta paikalle vauvan kanssa, mutta mies ja isompi neiti kävivät sitten hakemassa pikkusiskon kotiin joskus kahdeksan maissa, jotta sain oltua hieman pidempään. Iltaan kuului paitsi hyvää seuraa ja ruokaa, myös pelailua. Perinteisesti olemme pelanneet lautapelejä ja ohjelmassa olikin tuttuun tapaan aina naurut irrottava pantomiimi-Alias, mutta sen lisäksi myös vähän modernimmin toteutettu tietovisa. Kahoot oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta todella hauska sellainen. Illan emäntä oli kerännyt jokaiseen meihin liittyen muutamia kysymyksiä vaihtoehtoineen, joihin jokainen sitten vastasi parhaan tietonsa mukaan kännykän avulla. Pelissä ratkaisi paitsi oikeiden vastausten määrä, myös vastaamisnopeus. Olen yleensä aika vahvoilla erilaisissa tietovisoissa, mutta nyt oli sen verran kinkkiset kysymykset ja vahva vastustaja, että jäin hopealle. Hiukan huvitti tämä kysymys blogini nimestä, tai oikeammin nuo muut vastausvaihtoehdot. Olen tässä vähän miettinyt, että pitäisikö blogin nimeä päivittää, kun meitä on nykyään neljä. Mitä olette mieltä, löytyisikö tuolta joku varteenotettava vaihtoehto?

16.12.

Lauantaina olin kutsunut meille ystäviä lapsineen pikkujoulubrunssille. Todella fiksu veto ottaen huomioon, että edellisiltana meni kohtuullisen myöhään. Taisin päästä nukkumaan vasta lähempänä neljää, kun kotiin päästyäni piti vielä alkaa pumpata maitoa. Olin toivonut, että vauva heräisi sopivasti syömään siinä kohtaa kun kotiudun, mutta hän oli juuri silloin nukkumassa enkä tietenkään viitsinyt herättää toista syömään kesken unien. Noin viiden tunnin yöunet parilla herätyksellä eivät ihan riitä, mutta väsymyksenkin uhalla en halunnut tinkiä ystävien näkemisestä kumpanakaan päivänä. Olimme onneksi sopineet brunssitarjottavien hoituvan nyyttärimeiningillä, joten itse hoidin pöytään vain makeat. Nuo minijoulutortut olivat hauska kokeilu ja ne sopivat erityisesti sellaiseen kahvipöytään, jossa on tarjolla useampaa sorttia. Jonkinmoiseksi some-hitiksi nousseet piparikupit eivät mielestäni olleet ihan hypetyksen arvoisia. Nämä kupit tein jo torstaina siitä valmistaikinasta, jonka maku ei ollut mieleeni. Täytteeksi laitoin luumu-kanelivaahtoa, joka oli sellaisenaan ihan hyvää, mutta piparin kanssa aika raskas makuyhdistelmä. Ehkäpä joku kirpsakka puolukkarahka olisi toiminut paremmin. Yritimme myös laittaa kalenteriin taas seuraavaa brunssia, mutta yllättävän haasteellista se tuntuu olevan, vaikka katsottaisiin kuukausi tai parikin eteenpäin. Oma kalenterini on tällä hetkellä koko lailla tyhjä (tai siellä on enemmänkin miehen menoja), mutta se on ihan hyväkin näin pienen vauvan kanssa. Lähteminen ilman vauvaa on aina sellainen projekti maidon pumppauksineen ja muine järjestelyineen, ettei sitä viitsikään kovin usein harrastaa. Mutta jos nyt kuitenkin saataisiin alkuvuoteen edes se yksi brunssi sovittua, että pysyy edes jonkinlainen sosiaalinen elämä, etten vallan mammaudu tänne kotiin.

17.12.

Sunnuntaina meillä kävi ystäväperhe kylässä ja alkuillasta lähdimme vielä ajelemaan kohti Jyväskylää. Miehellä oli sovittu sinne suunnalle alkuviikkon asiakaskäyntejä ja hän otti meidät matkaan. Lapsi oli aivan into piukassa päästessään hotelliin ja nähdessään ystäväperhettämme, jota emme välimatkan vuoksi kovin usein pääse tapaamaan. Pelkkä hotellin sänkykin herätti sen verran iloiset hihkumiset ja hyppelyt, ettemme voineet miehen kanssa olla hymyilemättä toisen riemulle. Tosin innostuksen kääntöpuoli oli se, että kierrokset nousivat iltaa kohden sille tasolle, että uni tuli vasta pitkälti puolen yön jälkeen. Vauvakaan ei oikein malttanut nukkua, joten mies sai lähteä aamulla asiakaskäynnilleen todella "hyvin" levänneenä. Mahtoikohan häntä kaduttaa, että otti perheen mukaan...?

Viikkokatsaus nro 49

4.12.

Viikon alkajaisiksi teimme lounastreffit pikkusiskon kummitädin ja hänen vauvansa kanssa Ravintola Tampellaan. Paikka on kertakaikkisen hieno, mutta lounas ei ainakaan tällä kertaa ollut mitenkään erityinen. Salaattini oli vähän pliisu, sillä mozzarellan kanssa yhdistetty mieto jogurttikastike ei oikein toiminut, vaan kokonaisuus oli mauton. Sen sijaan tytölle tilattu lehtipihvi yllätti paitsi koollaan myös sillä, ettei annosta oltu mitenkään säädetty lasten makuun. Suolaa ja rasvaa ei ollut säästelty ja maustevoin pippuri poltteli isommankin suuta. Tytön lemppari olikin tuo lähinnä koristeena ollut juurespyree ja minä sain syödä salaattini lisäksi myös pihvin. Äidin osa on joskus rankka.

5.12.

Tiistaina koko maisema peittyi valkoiseen lumivaippaan juuri sopivasti Suomen satavuotisjuhlaa varten. Tämän kuvan tullessa vastaan jouduin hetken miettimään, että missä ihmeessä tämä on otettu, koska maisema ei näyttänyt tutulta. Sijaintitiedot osoittivat Lintulammille, eli pikkusiskon kummien luo, jossa kävimme hakemassa vauvalle kokeiluun kapalopussin. Toiveena siis oli, että vauva oppisi nukahtamaan omaan sänkyynsä. Kokeilu ei ole vielä tuottanut toivottua lopputulosta, mutta ainakaan tällä hetkellä ei tunnu hyvältä aloittaa mitään varsinaista unikoulua. Palataan ensi vuonna asiaan, toistaiseksi vauva saa nukkua (tai olla nukkumatta) meidän vieressä.

6.12.

Keskiviikkona oli suuri juhlapäivä, kotimaamme satavuotissynttärit. Vietimme itsenäisyyspäivää ystäväperheen luona herkutellen ja kävimme myös kaupungilla katsomassa ilotulituksen. Keskusta näytti juhlavalaistuksessaan todella hienolta ja Tampereen kaupungin lisäksi myös yritykset olivat kantaneet kortensa kekoon. Näin näyttävä oli Takon kartonkitehdas. Illalla bongailtiin television välityksellä tuttuja itsenäisyyspäivän vastaanotolta ja yötä myöten katsottiin vielä Laineen Tuntematon sotilas, jota en ole aiemmin katsonut alusta loppuun. Nyt on sitten vertailupohjaa lähteä katsomaan uusinta Tuntematon-versiointia, kunhan saamme lastenvahdin hommattua ja liput varattua. Ei sinne elokuviin enää tuosta noin vaan lähdetäkään.

 7.12.

Torstaina oli esikoisen syksyn viimeinen tanssikerta ja samalla esitys. Pukeutumisteemaksi oli ilmoitettu "ruskea cowboy-asu", joka aiheutti hieman harmaita hiuksia. Meidän taloudesta ei löydy yhtään ruskeaa vaatekappaletta, eikä pikaisen kyselykierroksen jälkeen myöskään keneltäkään lähipiirin lapselta. Kävin jopa parilla kirpputorilla katsomassa jotain teemaan sopivaa, mutta päädyin lopulta ostamaan Punanaamiosta sheriffin hatun ja kangaskaupasta palan ruskeaa kangasta, josta solmittiin huivi. Tämäkin panostus oli suoraan sanottuna vähän ylimitoitettu verrattuna ryhmän muihin lapsiin, mutta tulipahan nyt hankittua. Ehkä tuolle hatulle on käyttöä myöhemmin muissa leikeissä. Itse esitys kesti vajaa kaksi minuuttia ja siitäkin mies missasi puolet, sillä ohjaaja oli infonnut esityksen olevan tunnin lopussa, mutta aikataulu muuttuikin lennossa. 3-4 -vuotiaiden ryhmän esitys oli muutenkin melkoista sekoilua. Puolet lapsista juoksivat vanhempiensa syliin kesken kaiken ja loput yrittivät seurata koreografiaa opettajan perässä, kukin taitojensa mukaan. Liikutuksen kyynelten sijaan tuli silmäkulmasta pyyhittyä enemmänkin naurun kyyneleitä, mutta olivathan he nyt toki hellyyttäviä. Oma tyttömme silminnähden nautti esiintymisestä ja onkin nyt lomalla kysellyt, koska tanssi taas jatkuu. Kiva, että on löytynyt mieluisa harrastus. Kuva on muuten otettu kotoa ennen esitystä ja poseeraus oli tytön oma idea. Ihmettelin hieman tuota kädet puuskassa -asentoa, mutta sehän olikin esityksen alkuasento.

8.12.

Perjantaina pidettiin pizzapäivä. Meillä oli sulana pari kiloa jauhelihaa, joten teimme sitten muutaman pellillisen jauhelihapizzaa. Tilaamme lihaa suoraan tuottajalta miehen kotitilan naapurista ja suunnilleen joka kerran kun syömme Pohjan nautaa, päivittelemme kuinka hyvää se on. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Taisimme syödä kolmeen pekkaan ainakin puolitoista pellillistä pizzaa, eli hyvää tosiaan oli. Kuka muu muuten leikkaa pizzaa saksilla? Meillä ei tarvita pizzaleikkuria, sillä sakset ajavat saman asian vähintään yhtä hyvin.

9.12.

Lauantaina kävimme Ahlmanin joulutorilla. Viime vuonna söimme tapahtumassa maistuvan joululounaan ja nytkin olin haaveillut laatikoista sekä muista perinteisistä jouluherkuista. Konseptia olikin hieman muutettu edellisvuodesta ja noutopöydän sijaan joululounas tarjoiltiin lautasannoksina, joissa jouluruokaan tyypillisesti kuuluvista raaka-aineista oli loihdittu uudenlaisia versioita. Hyvää tuokin oli, mutta ei ihan sitä mitä odotin. Ilmeisesti Ahlmannilla tuo perinteinen joululounas oli tarjolla vasta seuraavalla viikolla, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet. Tänä vuonna söinkin jouluruokia ensimmäistä kertaa vasta jouluaattona, kun työpaikan joululounaskin jäi väliin. Ei ainakaan ehtinyt kyllästyä laatikoihin ennen aikojaan.

10.12.

Pizzaperjantain jäljiltä kaapissa oli vielä reilusti jauhelihakastiketta, jonka ajattelimme upottaa lasagneen. Meillä ei ollut riittävästi lasagnelevyjä, joten herra päätti sitten lähteä vääntämään itse levyt tuorepastasta. Kaapissamme ainakin kymmenen vuotta pölyttynyt pastakone pääsi siis vihdoin ja viimein käyttöön. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin tehnyt tuorepastaa, mutta hyvinhän tuo onnistui. Tai no minä en niinkään osallistunut pastan tekoon, vaan keskityin ruuan maustamiseen ja lasagnen kokoamiseen. Seuraavalla kerralla pitää vain muistaa, ettei kastiketta voi laittaa tuorepastan kanssa yhtä reilusti kuin normaalisti. Melkoisen liemevä lasagne nimittäin tuli. En muuten ole ihan varma kumpi on vanhempi, tuo pastakone vai miehen t-paita. Taitavat olla ysäriltä molemmat, heh.

Viikkokatsaus nro 48

27.11.

Maanantaina kävimme pitkästä aikaa kirjastossa. Lainaan lähti paitsi lastenkirjoja, myös muutama dekkari itselleni. Olen pitkään jonottanut Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -kirjaa, mutta nyt bongasin sen hyllystä ja nappasin tietysti mukaan. Nuo "Vain viikon laina-aika"-tarralla varustetut kirjat ovat aina pienoinen haaste, mutta uskoin ehtiväni lukea sen. Parhaat kirjat imaisevat kyllä mukaansa niin, ettei lukemiselle ole vaikeaa löytää aikaa. Nipistää sitten vaikka yöunista, jos ei muusta.

28.11.

Tiistaina käytimme FunParkin ilmaislipukkeen ja kävimme siellä hurvittelemassa ennen puiston lopullista sulkeutumista. Tyttö oli aivan innoissaan ja kehui, kuinka tämä oli "paras päivä ikinä". Vaikka huvipuistossa oli jos jonkinmoista härveliä, olivat pomppulinna ja trampoliini silti isoimmat vetonaulat. Kieltämättä itsekin teki mieli hyppimään, mutta ehkä täytyy vielä hetki palautua synnytyksestä ennen kuin uskaltaudun trampoliinille.

29.11.

Keskiviikon kuva-arvoitus: Mikä ei kuulu joukkoon? Mies järjestää aina silloin tällöin tällaisen aarteenetsinnän siirtelemällä yön aikana ruokatuotteita jännittäviin paikkoihin. Viime aikoina olen löytänyt xylitol-pastillit astiakaapista, leikkelepaketin viinikaapista ja voipaketin leipähyllyltä. Tällä kertaa leikkelepaketti oli ilmestynyt kuivatavarakaappiin. Unissakävelijöistä olen kuullut, mutta unissasyöjiä en tiedä kuin tämän yhden. Kerrankin mies oli kaatanut jogurttia Oivariinin sekaan ja lusikoinut yöpalansa tyytyväisenä voipurkista. Jopa homeiset leivät ovat kadonneet kaapista yön aikana. Toiminnanohjauksen lisäksi myös makuaisti taitaa hieman häiriintyä puoliunessa.

30.11.

Usein väitetään, että blogeissa ja somessa annetaan liian ruusuinen ja kaunisteltu kuva arjesta. Eihän kenenkään elämä ole vain huolella mätsättyjä asukokonaisuuksia, kauniita kukka-asetelmia ja herkullisia sunnuntaibrunsseja ystävien kanssa. Itse en pyri (ainakaan tietoisesti) rakentamaan mitään idylliä elostamme, mutta toki sitä tulee jaettua enemmän positiivisia kuin negatiivisia juttuja. Liian kauniista ja siloitelluista kuvista minua ei kaiketi ole päässyt ennenkään moittimaan, mutta ihan tälle tasolle en ole aiemmin mennyt. Siinä on siis vauva-arkea parhaimmillaan, joka paikka täynnä sitä itseään. Sillä välin kun hain kameran, ehti pikkusisko myös sekä puklata että pissata hoitoalustalle. Tämän eriteshown olin jo osittain päässyt unohtamaan esikoisen jäljiltä, huoh. Tuohon vielä kun lisätään maidossa uitetut paidat ja lakanat, niin ei tarvitse huolehtia, että uusi pesukone jäisi toimettomaksi.

1.12.

Perjantaina päästiin vihdoin avaamaan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tai oikeastaan kaksi, sillä hankkimani partiolaisten joulukalenterin lisäksi esikoinen sai kummeiltaan suklaakalenterin. Tonttulakkikin kaivettiin esille päiväkodin puurohetkeä varten ja näin päästiin kunnolla joulutunnelmaan heti kuun ensimmäisenä päivänä. Illemmalla kävimme Koiramäen Joulussa sekä katsoimme kaksi eri joulukalenteria televisiosta, eli joulukuumetta lähdettiin nostattamaan toden teolla. Hyvin huomaa, kuinka lasten myötä joulu on saanut uuden merkityksen ja siihen on halua panostaa eri tavalla kuin aiemmin. Olen kyllä aina ollut jouluihmisiä, mutta kuitenkin melko maltillisella otteella. Stressiä ja pakkopullaa pyrin välttämään, mutta esimerkiksi lahjojen hankinta on kyllä joka vuosi oma koitoksensa. Joulun alla kaupoissa pyöriminen ei ole varsinaisesti mitään rentouttavaa puuhaa. Tänä vuonna vakaa aikomukseni on hankkia lahjat ajoissa, mutta katsotaan vaan kuinka olen taas aatonaattona paniikkiostoksilla. Onneksi joulun vietto on paljon muutakin kuin lahjoja ja siihen kaikkeen muuhun pyrin keskittymään. Hyvä ruoka, yhdessäolo ja rento tunnelma, niistä on paras joulu tehty.

2.12.

Lauantaina löysimme itsemme Koiramäen Joulusta jo toisena päivänä peräkkäin. Perjantain vierailu yhdessä Katjan perheen kanssa oli sovittu hyvissä ajoin, mutta lauantain keikka tuli vähän ex tempore. Miehen veljenpojat tulivat meille hoitoon ja heillä oli vapaalippuja, joten menimme sitten . Virittäydyimme ensin lasten kanssa tunnelmaan leipomalla joulutorttuja, jonka jälkeen suuntasimme kohti Särkänniemeä. Lauantaina oli selvästi enemmän väkeä liikkeellä kuin edellisiltana, minkä vuoksi tunnelma oli vähän erilainen. Nyt esimerkiksi joulupukin pakeille joutui jonottamaan, mutta tokihan siellä piti käydä lahjatoivelistaa päivittämässä. Mies keksi videoida joulupukin kanssa käydyn keskustelun, jotta saimme napattua lahjatoiveet talteen. Kävimme myös mm. joulukorttipajassa, jossa esikoinen askarteli kirjeen joulupukille. Kirje taitaa olla muuten vieläkin postittamatta, mahtaakohan se ehtiä enää ajoissa Korvatunturille...?

3.12.

Sunnuntaina oli ensimmäinen adventti. Kahtena edellisenä päivänä satanut lumi oli enää muisto vain, mutta vesisateesta huolimatta jatkoimme joulufiilistelyä ja kutsuimme väkeä iltapäiväkahville. Samalla sytytimme ikkunaan joulutähden ja totesinkin, että tämä voisi olla meidän uusi jouluperinne, tähdensytytysjuhlat. Pöydästä löytyi joulutorttuja, kermavaahdolla ja luumuhillolla täytettyjä sarvia, saaristolaisleipää metwurstitäytteellä, juustoja, hedelmiä, piparkakkuja ja suklaata. Niin ja juustonaksuja, tietysti. Siskoni myös piilotti joulutikkareita pitkin asuntoa ja lapset saivat sitten etsiä niitä samaan tapaan kuin pääsiäisenä suklaamunia. Hauskat juhlat saatiin kasaan muutaman tunnin varoitusajalla. Ensi vuonna uudestaan!

Viikkokatsaus nro 47

20.11.

Maanantaiaamuna pyörähdimme päiväkodissa valokuvauksessa. Tyttö pääsi ensimmäisten joukossa kuvaan, sillä hänellä ei ollut hoitopäivää. Neiti ei olisi kuitenkaan millään malttanut lähteä pois, sillä päikkykaverien kuvausten seuraaminen oli niin mielenkiintoista. Kuvaaja teki kyllä tosissaan töitä saadakseen lapset katsomaan kameraan oikeaan aikaan, rentoutumaan ja hymyilemään. Pehmonalle heilui ahkerasti toisessa kädessä samalla kun kamera räpsyi toisessa. Ei ihmekään, että olemme saaneet kahtena aiempana vuonna niin onnistuneet kuvat pienestä päikkyläisestä. Tänä vuonna kuvat tulivat ennätysnopeasti jo parin päivän päästä kuvauksesta. Ilmeet eivät olleet tällä kertaa ihan yhtä onnistuneita ja joissain kuvissa asento oli vähän hassu, näytti siltä kuin tyttö olisi pidätellyt pissaa. Mutta saatiin me kuitenkin ne pakolliset jääkaappimagneetit tilattua isovanhemmille ja tietysti kotiinkin. Aika hyvissä hinnoissa nuo kuvat muuten ovat, seitsemänkymppiä meni että humpsahti pariin hassuun kuvaan ja jääkaappimagneettiin! Ihan hyvä bisnes, etten sanoisi.

21.11.

Tiistaina kävimme ostamassa leivontatarvikkeita ristiäisiä varten. Suuntasimme Nokian uuteen Prismaan, jossa kävimme samalla reissulla myös lounaalla. Oksa-ravintolan yhteyteen oli rakennettu leikkipaikka, jota markkinoin etukäteen lapselle, että se on varmasti hieno, kun paikka on ihan uusi. No, onhan tuo toki ihan tyylikäs, mutta aika pelkistettyä mallia. Onkohan leikkinurkka vielä keskeneräinen, vai onko ajateltu, etteivät lapset kaipaa tuon enempää virikkeitä? Hyvin tyttö tuolla laatikossa kuitenkin viihtyi ja lähtiessä piti käydä nämä perinteiset uhkailu-lahjonta-kiristäminen -keinot läpi ennen kuin päästiin sinne kaupan puolelle. Ostin mm. elintarvikevaa'an, sillä sain jostain päähäni, että haluan kokeilla ristiäisiin macaron-leivosten tekemistä. Tiistaina tein kuitenkin ensin toisen erän lusikkaleipiä, sillä maanantaina tekemäni ensimmäinen satsi ei ollut mielestäni riittävän hyvä. En siis ollut aiemmin tehnyt lusikkaleipiä ja taisin paistaa pikkuleipiä vähän liikaa, sillä ne olivat makuuni turhan kovia, eivät sellaisia pehmeän mureita, jollaisia niiden mielestäni kuuluisia olla. Tiistain erä onnistuikin täydellisesti, mutta huh mikä homma! Oikeasti, kuka on keksinyt, että muruista taikinaa on kätevä yrittää ensin painella lusikkaan ja saada pikkuleipä siitä vielä pellille ehjänä? Itselläni meni yhden taikinan lusikoimiseen yli tunti, kun vielä tasoitin veitsellä jokaisen pikkuleivän pohjan, jotta ne olisi helppo täyttää. Kyllä oli rakkaudella väännetyt lusikkaleivät.

22.11.

Keskiviikkona olimme lasten ja äitini kanssa koko päivän Ideaparkissa metsästämässä minulle vaatteita ristiäisiin. Ajatuksissa oli kaksiosainen asu, jotta siinä olisi mahdollisimman helppo imettää. Esikoisen ristiäisissä istuin nimittäin pariin otteeseen vessassa imettämässä, kun mekko piti nostaa korviin eikä sitä viitsinyt tehdä vieraiden edessä. Nyt olin jo hankkinut tyllihameen, johon hain sitten sopivaa yläosaa. Ahkerasta ja ennakkoluulottomasta sovittelusta huolimatta mikään paita ei ollut mieleinen, joten jouduin palaamaan sitten reissulta tyhjin käsin. Ja miten tämä kuva liittyy tähän tuloksettomaan ostosreissuun? No ei mitenkään, sillä tajusin jälkikäteen ettei keskiviikolta löytynyt yhden yhtäkään kuvaa. Yksi kuvakaappaus sen sijaan oli tallentunut, eli se kelvatkoon. Perheemme WhatsApp-ryhmästä pukkaa jos jonkinlaista viestiä päivittäin. Tällä kertaa siskoni jakoi Me Naisten testin, jolla voi kokeilla kuinka hyvin tuntee nuorisolaisten termit. Oma tulokseni näkyy yllä, olen siis ebin eli nuorisolainen AF. Entä ite?

23.11.

Torstaina mies oli yötä pois kotoa, taisi olla joku asiakastilaisuus. Usein näinä päivinä menen ruoanlaiton suhteen sieltä mistä aita on matalin, eli käymme joko ulkona syömässä tai sitten syömme valmisruokaa. Tällä kertaa vuorossa oli pakastepizzat, jotka heitimme uuniin tullessamme kotiin tytön tanssiharrastuksesta. Pizzojen valmistumista odotellessa oli hyvää aikaa sovitella asua päiväkodin perjantaisiin naamiaisiin. Keijupuku tosin alkoi olla jo sen verran nafti, että seuraavana aamuna päikkyyn lähtikin Minni Hiiri. Olipa muuten hyvää tuo Grandiosan mozzarellapizza, taisi tulla uusi suosikki. Olen siis aiemmin suosinut Dr Oetkerin mozzarellaa, mutta tämä oli kyllä vielä parempi. Pakkauksen lupaus "makutestin voittaja" ei siis ollut pelkkää mainospuhetta.

24.11.

Perjantaina oli sitten niiden macaronien vuoro. Monesti aiemminkin olen halunnut kokeilla macaroneja, mutta olen lannistunut jo etukäteen kaikkien negatiivisten keskustelupalstakommenttien myötä, niin haasteellista niiden leipominen tuntuu olevan. Nyt kuitenkin lähdin yrittämään ja salaa toivoin, että minulla olisi aloittelijan tuuria. Olin viikon mittaan lueskellut lukuisia eri reseptejä ja vinkkejä macaronien valmistukseen, jotta välttyisin pahimmilta sudenkuopilta. Punnitsin kaikki aineet grammalleen uudella vaa'allani, käytin huoneenlämpöisiä valkuaisia, sekoitin mantelijauhot ja tomusokerit monitoimikoneella ja siivilöin ne huolellisesti, tipauttelin peltejä pöytää vasten ilmakuplien poistamiseksi, kuoretin leivonnaisia ennen paistoa ja tein kaiken mahdollisen, mitä oli neuvottu. Ja silti joku meni pieleen! Kuten kuvasta näkyy, macaroneihin muodostui kyllä jalka (eli tuo röpyliäinen osa), mutta se ei kohonnut vaan levisi. Ihmeen tyynesti otin tämän epäonnistumisen vastaan, joskus ennen olisin varmaan paiskannut leivokset suoraan pelliltä roskiin. Googlettelun perusteella selvisi, että macaronien leviäminen johtunee siitä, että taikinaa on sekoitettu liikaa ja se on näin ollen liian löysää. Jotain osviittaa tästä ehkä antoi se, että en meinannut millään saada pursotettua leivoksia, vaan ne tuppasivat leviämään jo ennen paistoa. Ensimmäisen pellillisen kaavinkin takaisin pursotuspussiin, koska macaroneista meinasi tulla yksi yhtenäinen lätty. No, seuraavalla kerralla sitten vähän hellempi ote sekoittaessa. Ristiäisiin näitä ei kehdannut laittaa tarjolle, mutta sunnuntain rääppiäisissä ne hävisivät parempi suihin alta aikayksikön.

25.11.

Lauantaina oli meidän pikkuisen ensimmäinen oma juhla. Lapsi kastettiin kuten esikoinenkin, vaikka itse en uskossa olekaan. Miehelle tämä oli kuitenkin tärkeä asia ja päätimme noudattaa perinteitä, vaikka se vähän omaa ajatusmaailmaani vastaan sotiikin. Onhan tuossa kieltämättä oma hienoutensa, kun pääsee pukemaan lapselle kastemekon, jonka mummini on aikanaan tehnyt lapsilleen ja jota käytetään nyt kolmannessa sukupolvessa. Minut itsenikin on siis kastettu tuossa koltussa. Isosisko sai toimituksessa tärkeän tehtävän kuivata pienen pää kasteen jälkeen. Tehtävä tulikin suoritetuksi niin huolellisesti ja perusteellisesti, että itseä alkoi oikein hymyilyttää. Emme paljastaneet neidin nimeä etukäteen, mutta kovin suurena yllätyksenä se ei tainnut lähipiirille lopulta tulla. Nimi on nimittäin sellainen, jonka esikoinen keksi odotuksen loppuvaiheessa ns. työnimeksi vauvalle ja sitä jonkin verran käytettiinkin. Itse en oikein osannut puhua kuin vauvasta tai pikkusiskosta siihen asti, kunnes nimi tuli virallisesti päätettyä. Ja koska päätös saatiin aikaiseksi kaksi päivää ennen ristiäisiä, olen opetellut kutsumaan pikkuista omalla nimellään vasta nyt. Toinen ja kolmas nimi tulivat meiltä suvusta ja noudattavat samaa kaavaa kuin esikoisella. Toinen nimi on isoisoäidiltä ja kolmas sitten äidiltä. Tai oikeastaan kolmas nimi on paitsi äidiltä, myös mummulta, tädeiltä ja serkulta. Lapsuudenperheessäni kun meillä kaikilla viidellä naisella on sama toinen nimi ja myös siskoni jatkoi samaa perinnettä omalle tyttärelleen. Ristiäiset olivat kaikin puolin onnistuneet ja mukavat juhlat. Olimme myös miehen kanssa tyytyväisiä siihen, että emme edes yrittäneet ahtaa tätä porukkaa meille, vaan menimme suosiolla paikalliselle srk-talolle, jossa oli tilaa temmeltää eikä tarvinnut huolehtia siivouksesta. Myös pitopalvelun käyttö oli hyvä ratkaisu, eipähän tarvinnut stressata tarjottavistakaan. Paitsi tietysti niistä lusikkaleivistä ja macaroneista, mutta se oli kuitenkin pientä se.

26.11.

Sunnuntaipäivä hurahti ystävien parissa ja vasta illalla tajusimme, että ristiäislahjat ovat edelleen avaamatta. Lahjojen saaja ei itse vielä ymmärtänyt asian päälle, mutta isosisko oli kovin innoissaan avaamisoperaatiosta. Ihania muistamisia pikkuinen sai, mm. nimeensä hyvin sopivia koruja. Juhlien jälkeen on usein vähän tyhjä olo, mutta itse en antanut sille valtaa, vaan aloin jo suunnitella seuraavia juhlia. Jouluhössötys alkakoon!

Viikkokatsaus nro 46

13.11.

Isänpäiväaamiaiselta jäi yli vähän kaikenlaista, joten aloitimme viikon sitten tällaisella terveellisellä aamupalalla. Croissantit ovat muutenkin esikoisen herkkua, mutta Nutella-täytteellä ne olivat tietysti vielä parempia. Näistä lautasella olevista leivonnaisista neiti kelpuutti itselleen tuon etummaisen, koska toinen oli vähän kärsinyt kuljetuksessa eikä hän kuulemma tykkää "littaantuneista" croissanteista. On se tarkkaa. Ihme ja kumma, tuolla purkissa on vieläkin Nutellaa jäljellä, vaikka siitä on leivottu tämän jälkeen joulutorttujakin. Se ei silti kerro siitä, että täällä olisi syöty jotenkin vähemmän sokeria viime aikoina, vaan ennemminkin siitä, että makeita herkkuja on ollut liikaakin tarjolla. Marraskuun pimeys, imetys ja ties mitkä muut (teko)syyt ovat aiheuttaneet sen, että sokerin syönti on lähtenyt aika lailla lapasesta. Mutta eihän tässä nyt joulua kohti mentäessä kannata ruveta vähentämään. Ensi vuonna sitten. Ihan varmasti. Kyyyllä kyllä.

14.11.

Tiistaina kävimme lounaalla Bistro & Café Miss Adassa, joka avattiin hiljattain Ylöjärvelle. Vanhassa kotikunnassani ei juurikaan ole ravintolatarjontaa Pepperiä lukuun ottamatta, sillä Tampereen runsas ravintolavalikoima houkuttaa asiakkaat helposti pois kotinurkilta. Guy ja Maiju Peled ovat kuitenkin tarttuneet rohkeasti haasteeseen ja pystyttäneet viihtyisän koko perheen bistron keskelle kauppakeskusta. Miss Adassa tarjotaan päivittäin vaihtuvalta listalta lounasta, päivällistä ja kahvilatuotteita. Raaka-aineet hankitaan mahdollisimman pitkälle lähituottajilta ja ruoka tehdään alusta asti itse pastoja ja leipiä myöten. Tällä ensimmäisellä visiitillä lounasloheni oli ihan maistuva, mutta hivenen ylikypsä. Lapsi tykkäsi kovasti tomaattipastastaan ja käly fetasalaatistaan. Jälkiruuaksi maistelimme leivonnaisvitriinin herkkuja. Tämän jälkeen olen käynyt jo toisenkin kerran Miss Adassa lounaalla. Silloin söin ihanan tuhdin savulohipastan, mies ja tytär taas herkullista tomaattikeittoa. Illalliselle emme ole vielä ehtineet, mutta tämä pitää kyllä korjata mahdollisimman pian. Miss Ada on todella tervetullut lisä Ylöjärven ravintolatarjontaan ja siellä kannattaa poiketa ihan varta vasten.

15.11.

Kytät = poliiseja! Aika vahva statement tuolla Pirkkalan S-Marketin vessassa. Tai no voihan se olla, että viesti ei välity oikein minulle, koska en ihan ota selvää noista muista töherryksistä. Mutta hyvä että nuorisolla löytyy mielipiteitä ja halua ottaa kantaa. Vai oliko tämä sittenkin valistusta nuoremmalle polvelle, että tietäisivät mitä tarkoitetaan kun puhutaan kytistä?

16.11.

Torstaina tartuin pitkästä aikaa imuriin. Ja pitkästä aikaa tarkoittaa tässä yhteydessä oikeasti todella pitkää aikaa. Meillä kävi nimittäin liki vuoden verran kotisiivooja, minkä vuoksi vältyin hyvän tovin imuroinnilta, vessan pesulta ja moppaamiselta. Valitettavasti nyt kun palkansaajia on tässä taloudessa vain yksi, oli siivoojasta järkevämpi luopua ja ottaa imuri itse kauniiseen käteen. Saavutetuista eduista on aina vaikea luopua ja kieltämättä lykkäsin siivouksen aloittamista aika moneen otteeseen. Torstaina oli viimein pakko tarttua toimeen, sillä kastepappi oli iltapäivällä tulossa käymään ja sitä varten koti piti luonnollisesti laittaa kuntoon. Eihän tuo imurointi nyt oikeasti edes ole niin paha rasti, mutta siivoaminen yleisesti ottaen on tympeää puuhaa, jonka olen valmis ulkoistamaan heti kun siihen on taas taloudellisesti mahdollisuus. Se on muuten jännä, miksi kotisiivoojaa pidetään jotenkin kauhean ylellisenä asiana. Siskonikin kommentoi, että "aikamoista luksuselämää", kun kerroin etten ole siivonnut vessaa liki vuoteen. Eihän sitä yleensä hämmästellä, jos joku käy ravintolassa syömässä, vaikka ruuan voisi tehdä itsekin. Eikä sitä, jos käy kampaajalla, kun hiukset voisi leikata ja värjätä myös kotona. Mutta jos ostat siivouspalveluita, sitä jaksetaan kyllä päivitellä. Enkä viittaa tässä nyt pelkästään siskooni, vaan yleisesti kommentteihin mitä olen saanut, kun olen maininnut että meillä käy siivooja. Eikös se ole kansantaloudellisestikin järkevää ostaa palveluita ja työllistää näin yrittäjiä? Siivouspalveluita käyttämällä ostan itselleni myös aikaa ja ennen kaikkea mielenrauhaa, kun siivoamisesta ei tarvitse stressata ja siihen kuluvan ajan voi käyttää johonkin mielekkäämpään. Vaikka palkkatuloja ei tällä hetkellä olekaan, olen silti aikeissa ulkoistaa joulusiivouksen. Olkoon se sitten vaikka joululahja itselleni.

17.11.

Perjantai-iltana ajelimme Jyväskylään kummitytön syntymäpäiville. Juhlat vietettiin päivänsankarin toiveesta discoteemalla ja pukeutumiseen toivottiin jotain bling blingiä. Minulta ei löytynyt mitään sopivaa vaatetta, mutta sen sijaan löysin vessan kaapista ikivanhan glitterhilemeikin, jota sudin reippain ottein luomille. Silmämeikistä tuli oikeasti ihan hieno ja näyttävä, mutta kun yritin ottaa siitä kuvaa, näytti siltä kuin luomilla olisi ollut vain pari hassua hilettä ja jotain öljyä. Miten ihmeessä meikkibloggaajat onnistuvat ottamaan meikeistään järkeviä kuvia? Niinpä päivän kuvana saa nyt sitten olla tuo synttäreillä otettu kännykkäräpsy olohuoneen tanssilattialta. Kyllä, kuvassa on tanssilattia, vai ettekö muka hahmota? Väriläiskät ovat siis lasten hohtavia valotikkuja, joita heiluteltiin riehakkaasti Marcuksen ja Martinuksen tahtiin. Hauskat bileet oli ja itsekin pääsin vähän tanssahtelemaan, kun vauvalle oli innokkaita hoitajia paikalla. Tuon lähemmäs discoa ja tanssilattiaa en taida sitten ihan hetkeen päästäkään.

18.11.

Lauantaina mies lähti omille menoilleen jo aikaisin aamusta, ensin hirvimetsälle ja sitten pikkujouluihin. Me saimme kaveriksi siskoni ja vietimmekin hänen kanssaan koko päivän. Kävimme ensin brunssilla Lillanissa (tästä mahdollisesti lisää myöhemmin), sitten hengailemassa siskon luona, jossa myös isämme liittyi seuraan ja lähdimme porukalla sushibuffettiin. Itsudemo oli itselleni uusi tuttavuus, mutta ensimmäinen käynti ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Tarjolla oli paljon muutakin kuin sushia, mm. monipuolinen salaattipöytä sekä herkullisia lämpimiä ruokia. Erityismaininta siitä, että kasvissushit oli aseteltu kokonaan eri pöydälle kuin kalaa ja lihaa sisältävät sushit. Näin ollen myös kala-allerginen mieheni voisi syödä tuolla huoletta kasvissusheja ilman pelkoa siitä, että samoilla ottimilla on otettu kalaa. Tyttö maisteli reippaasti muutamaa erilaista sushia, mutta minikokoiset kevätkääryleet ja jälkkärijäätelö vievät vielä tällä erää voiton. Koulutus jatkukoon... Itse maistoin ensimmäistä kertaa friteerattua sushia, mikä kuulostaa epäilyttävältä, mutta oli yllättävän hyvää. Suosikkini oli silti nuo nigirit, joiden päällä oleva lohi on kevyesti grillattu. Santsikierroksella en hakenutkaan paljon muuta kuin niitä.

19.11.

Sunnuntaita vietimme lasten kanssa varsin rennoissa merkeissä. Mies kotiutui vasta iltapäivän puolella pikkujouluistaan ja oli sen verran väsyneen oloinen, että katsoimme parhaaksi lähteä pois jaloista siskoni luo, jossa toinen siskoni oli lastenvahtina. No, olisimme kyllä lähteneet muutenkin, mutta jätimme miehen suosiolla kotiin toipumaan. Rankkaa tuo juhliminen tällä iällä. Vauvalle taas on rankkaa tällä hetkellä se, jos hän on hereillä enemmän kuin tunnin-pari kerrallaan. Laitoin siis neidin sitteriin siksi aikaa, että saisin tiskit laitettua enkä todellakaan olettanut, että hän vielä nukahtaisi, mutta niin vain kävi. Kamera piti kaivaa esille sen takia, etten ole tottunut itsekseen nukahtavaan lapseen. Esikoinen nimittäin nukahti sisällä lähes poikkeuksetta vain rinnalle, mutta tämä kuopus on päässyt välillä yllättämään. Kyllä hänkin mieluiten nukahtaa rinnalle tai syliin, mutta joskus näköjään myös näin. Varmimmin molemmat tytöt ovat kuitenkin nukahtaneet autossa. Äitiinsä tulleet - itsehän nukun siis edelleen autossa aina kun on vähänkin pitempi matka. Jos siis en ole itse kuskina, heko heko.

Viikkokatsaus nro 45

6.11.

Tiedättekö mitä tässä kuvassa on? Se on kuulkaa rakkaudenosoitus. Maanantai oli meillä hiukan nahkea päivä ja otimme esikoisen kanssa vähän yhteenkin. Kotona oli sotkuista, mikä yleensä tuppaa kiristämään pinnaani entisestään. Kun lähdimme tyttöjen kanssa illaksi vaatekutsuille, jäi mies pariksi tunniksi yksin kotiin ennen kuin lähti omiin harrastuksiinsa. Sen sijaan, että hän olisi makaillut sohvalla sen ajan kun sai nauttia tyhjästä kodista (niin minä olisin tehnyt), hän olikin raivannut tiskipöydän. Kyllä kelpasi tulla kutsuilta kotiin tiskikoneen huristessa ja ihastella siistiä keittiötä!

7.11.

Tiistaina meillä oli pikkusiskon 1-kuukautisneuvola. Hirveää vauhtia aika rientää, vastahan se syntyi. Mielenkiinnolla odotin, millaiset lukemat neiti vetää vaa'alla, sen verran posket tuntuvat pyöristyneen. Ja niinhän se oli, että painoa oli tullut melkein kilo neljässä viikossa ja pituuttakin muutama sentti lisää. Hyvin tuntuu siis maito riittävän. Se jaksaa tällä toisellakin kertaa hämmästyttää, että minun kehoni pystyy ruokkimaan toisen ihmisen ja se lapsi todella pärjää pelkällä rintamaidolla. Ihme ainetta! Joskus aiemmin olen muuten kirjoitellut tänne blogiin pitkät pätkät imetyksestä, aika tarkkaan tulikin dokumentoita esikoisen imetystaival. Tällä toisella kertaa imetys lähti sujumaan heti alusta asti helposti enkä ole panikoinut, jos vauva ei ole herännyt syömään vähintään kolmen tunnin välein. Kaikenlaisia vaiheita on varmasti vielä edessä imetyksen(kin) suhteen, mutta ainakin toistaiseksi tämä puoli on sujunut mainiosti.

8.11.

Keskiviikkona kävin ystäväni kanssa lenkillä. Rasti seinään, sillä edellisestä kerrasta on niin kauan aikaa, etten edes muista. En ole liikunta- enkä ulkoilmaihmisiä, mutta fakta on se, että vähitellen olisi vähän pakko opetella tykkäämään liikkumisesta. Kaikenlaiset elintasosairaudet kummittelevat mielessä kun ikää karttuu, joten kai se on vaan otettava itseään niskasta kiinni tämän suhteen. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ihan aidosti ja oikeasti nauttivat liikunnasta. Ehkä vielä jonain päivänä minäkin kuulun heihin. Ei vaan, kyllähän se lopulta palkitsee kun saa itsensä hilattua ylös, ulos ja lenkille. Mutta miten se lähteminen onkin vaan niin kertakaikkisen vaikeaa?

9.11.

Torstaitortillat. Tai oikeastaan quesadillat, mutta se ei rimmaa yhtä kivasti. Välissä jauhelihaa, salsaa ja cheddarjuustoraastetta, päällä lempiasiaa eli guacamolea runsaalla korianterilla, sekä ranskankermaa.  Tällainen texmex-aiheinen sapuska uppoaa meillä hyvin koko perheelle, siksi sitä tuleekin tehtyä suht usein. Hyvää oli, kiitos nam.

10.11.

Perjantaina rohkenin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen hetkeksi tuulettumaan ilman vauvaa. MIB järjesti Unelmia kohti -bloggaajaillan, jossa kuvassa komeilevat neljä bloggaajanaista (Sanna Saarikangas, Umppu Koskinen, Maiju Asikainen ja Emmi Nuorgam) jakoivat ajatuksiaan unelmien tavoittelemisesta, oman näköisen uran luomisesta sekä bloggaamisesta. Rennoissa merkeissä järjestetty paneelikeskustelu oli paitsi mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, myös hauska. Vaikka ura-asiat eivät tällä hetkellä olekaan päällimmäisenä mielessä, on aina hyvä pohtia, elääkö sellaista elämää kuin haluaisi ja millaisia unelmia itsellä on. Oli myös kiva kuulla näitä naisia livenä, sillä kaikkien blogeja olen lukenut enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Tilaisuuden jälkeen oli mahdollista jäädä minglailemaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa ja vaikka olenkin tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin, jäin hetkeksi paikalle jutustelemaan. Yllättävän kivuttomasti meni tuo vajaa kolme tuntia, minkä olin pois vauvan luota. Jälleen huomaa, kuinka toisella kerralla osaa ottaa rennommin. Esikoisen kohdalla ensimmäinen erossaolo oli todella vahva kokemus, tuntui suunnilleen siltä kuin joku raaja puuttuisi. Nyt vauvaan ei ole syntynyt ehkä ihan yhtä vahvaa symbioosia, kun huomiota on ollut koko ajan jakamassa myös isompi lapsi. Näin ollen olo ilman vauvaa ei ole yhtä outoa kuin esikoisen syntymän jälkeen oli, mikä on ihan positiivista.

11.11.

Enpä olisi lauantaiaamuna herätessäni arvannut, että illalla olemme lasten päivystyspoliklinikalla TAYS:ssa. Huomasin aamupäivällä, että vauvan sormi punoittaa ja näyttää hieman turvonneelta. Soitin terveyskeskukseen ja kysyin, varaanko ajan seuraavalle viikolle neuvolaan vai pitäisikö tulla näytille. Terveyskeskuksesta pyysivät käymään ja saimmekin päivystysajan vajaan parin tunnin päähän. Yleislääkäri tutki sormen ja vahvisti epäilyni, eli kuopuksella oli kynsivallin tulehdus. Hän halusi konsultoida lastenlääkäriä hoidon suhteen, joten jäimme vielä odottelemaan. Kun menimme uudelleen lääkärin huoneeseen, hän sanoi että lastenlääkäri haluaisi arvioida itse tilanteen paikan päällä. Niinpä sitten lähdimme kohti sairaalaa, jossa olevasta lasten päivystyspolista emme olleet aiemmin edes kuulleet. Meidät otti vastaan aivan mahtava hoitaja, joka oli kyllä niin oikeassa ammatissa ettei tosikaan. Vauva tutkittiin todella tarkkaan ensin hoitajan, sitten lääkäriopiskelijan ja lopulta lastenlääkärin toimesta. Kaikki tehtiin viimeisen päälle tarkasti, otimme jopa syöttöpunnituksen, vaikka vauvan vointi olikin ollut koko ajan hyvä. Hoitaja kehotti valmistautumaan henkisesti siihen, että noin pienellä antibiootti annetaan usein suonensisäisesti ja vauva saatettaisiin ottaa osastolle. Lopulta lastenlääkäri päätyi kuitenkin siihen, että saimme aloittaa suun kautta annettavat antibiootit ja pääsimme kotiin. Olo oli paitsi todella helpottunut, myös kiitollinen siitä kuinka hyvää hoitoa saimme. Vaikka olemme ottaneet molemmille lapsille vakuutukset, emme ole juurikaan käyttäneet yksityisiä lääkäripalveluita, koska esikoinen on ollut poikkeuksellisen terve (kop kop). Nyt tuli jälleen todettua, että kyllä julkinen puolikin toimii hyvin varsinkin silloin, kun on näin pienestä lapsesta kyse. Se toki hieman harmitti, että jouduimme antamaan kuopukselle ensimmäisen antibioottikuurin jo nyt. Esikoinen ei ole nimittäin vielä tähän ikään mennessä syönyt yhtään lääkekuuria. Sormi lähti kuitenkin nopeasti paranemaan eikä vauvan vatsakaan mennyt pahemmin sekaisin antibiooteista, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

12.11.

Sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Tyttö oli askarrellut päiväkodissa kortin ja leiponut pikkuleipiä isälle. Salaisuutta ei millään meinattu malttaa pitää sunnuntaihin asti, joten pikkuleivät eivät tulleet varsinaisena yllätyksenä, mutta kortin sisältö sentään säilyi salassa. Kortti ja keksit vietiin aamulla sänkyyn asianmukaisin menoin, eli epävireisen laulun saattelemana. Esikoinen oli liikuttavan innoissaan tekemästään lahjasta ja korttia tavattiinkin yhdessä isän kanssa pitkään ja hartaasti ennen kuin maltettiin siirtyä aamiaispöytään. Oli muuten hauska huomata, kuinka tytöstä oli jo oikeasti apua aamupalan valmistelussa. Hän leikkasi vihanneksia, kattoi pöydän ja auttoi muutenkin ruokien esillelaitossa. Niin se aika menee, kohta niitä on kaksi hääräämässä keittiössä äidin apulaisena. Pienempikin muuten on tuolla sängyssä, mutta hän maastoutuu aika onnistuneesti kortin ja miehen käsivarren taakse. Päivän aikana kävimme myös miehen vanhempien luona sekä illemmalla ravintolassa syömässä isäni ja osan sisarusteni kanssa. Kakunkin tein, miehen maun mukaan raikkaan juustokakun. Oikein mukava ja rento isänpäivä siis.