Hulluna huolesta

Ennen äidiksi tuloani ajattelin, että olisin melko rento vanhempi enkä stressaisi turhista, vaan luottaisin maalaisjärkeeni ja antaisin asioiden mennä omalla painollaan. Myönnän joskus hieman huvittuneena pyöritelleeni silmiäni niille äideille, jotka keksivät huolestua milloin mistäkin asiasta kiikuttaen lastaan lääkäriin jokaisesta pienestä yskäisystä. Tässä(kään) kohtaa luulo ei ollut tiedon väärti, kuten niin monesti aiemminkin olen joutunut jo toteamaan tällä lyhyellä äitiurallani. Normaalin huolenpidon ja hysterisoinnin välinen raja on nimittäin moneen kertaan ollut melko häilyvä.

Alkuaika vauvan kanssa oli melkoisen kuluttavaa ja paikoin ahdistavaakin. Tarkkailin vauvan jokaista liikettä, ilmettä ja äännähdystä ja olin huolissani ihan kaikesta. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun itkin miehelle, kuinka olen varma, että vauvassa on jotain perustavanlaatuista vikaa. Google kävi kuumana, kun sain päähäni jos jonkinlaisia oireita ja outouksia. Milloin vauva nukkui mielestäni liikaa, milloin silmien valkuaiset olivat kummallisen väriset, milloin hän piti unissaan liian pitkiä taukoja hengityksessä, milloin hän taas hengitti liian tiheästi.  Reilun kuukauden iässä googlediagnosoin vauvan autistiseksi, koska hän vältteli mielestäni katsekontaktia ja hymyili ensimmäiset kerrat elottomalle asialle eli neuvolan hymynaamakuvalle eikä minulle. Suunnilleen joka kolmas lauseeni tuntuikin tuolloin alkavan sanoilla "Onkohan normaalia, että...". Miehelle täytyy kyllä antaa pisteitä siitä, kuinka kärsivällisesti hän jaksoi olla järjen äänenä tuolloin, kun oma järkeni tuntui jääneen synnytyslaitokselle.

Vastasyntyneen äiti näkee vaaroja ja uhkia kaikkialla. Yksi ei uskalla vaunulenkillä kävellä sillan yli, koska pelkää vaunujen suistuvan veteen, toinen ei halua kävellä vauva sylissä portaita, koska pelkää kaatuvansa niissä. Itse en voinut laittaa vauvaa nukkumaan pinnasänkyynsä moneen viikkoon sen jälkeen, kun sängyn yläpuolelle oli kiinnitetty seinähyllyt, sillä nehän voisivat tippua seinältä vauvan päälle hetkenä minä hyvänsä. Mutta missä vaiheessa huolehtiminen menee sinne hysterian puolelle? Ja pääseekö tuosta stressaamisesta koskaan eroon vai kuuluuko se vain väistämättömänä osana vanhemmuuteen?

Itse olen rauhoittunut huomattavasti tuon lähestulkoon hulluutta lähennelleen alkuvaiheen jälkeen. Synnytyksen jälkeisten hormonihöyryjen hälveneminen on varmasti auttanut asiaa, samaten se, että olen saanut jonkinlaisen varmuuden siitä, että pystyn kyllä pitämään tuon lapsen hengissä. Tunnin vaunulenkillä ei tarvitse pysähtyä enää viittä kertaa tarkistamaan, vieläkö vauva hengittää. Enää ei myöskään tarvitse ajaa tien sivuun kesken 15 kilometrin mittaisen automatkan tarkistamaan, onko vauva vielä elossa, kun takapenkiltä ei kuulunut mitään ääntä. Ei kai kuulunutkaan, kun se lapsi nukkui siellä kaikessa rauhassa.

Huoli lapsesta ja tämän hyvinvoinnista kulkee kuitenkin jatkuvasti mukana. Aiemmin en juurikaan pelännyt sairauksia tai miettinyt kuolemaa, mutta nykyisin sellaisetkin ajatukset pyörähtävät silloin tällöin mielessä. Lapsiin liittyvät traagiset uutiset kuristavat kurkkua ihan eri tavalla kuin aiemmin, sillä väkisinkin tulee mietittyä, että mitä jos meillekin kävisi niin. En voisi kuvitella mitään kauheampaa kuin oman lapsen menettäminen. Elämää ei kuitenkaan voi elää peläten pahinta, vaan täytyy pystyä luottamaan siihen, että asiat menevät todennäköisesti ihan hyvin. Tällä hetkellä luulen löytäneeni jonkinlaisen tasapainon tässä suhteessa ja uskon huolehtimiseni olevan hysterisoinnin sijaan melko normaaleissa rajoissa. Hyvä niin, sillä jatkuva hermoilu jokaisen inahduksen takia oli melkoisen kuormittavaa. Ihan niin rento ja arkijärkinen en kuitenkaan ole, kuin mitä etukäteen kuvittelin.  Kai se sitten vain on hyväksyttävä, että tietynlainen huoli kuuluu osana tähän pakettiin. Nyt on sitten muiden vuoro pyöritellä minulle silmiään, että mitä toi mamma oikein vauhkoilee...